Vapautta ja vertaistukea juhlavuoden talvipatikalla 2023

Kirjoittanut: Sari Karjalainen (julkaistu Valjaissa-lehdessä 1 2023)

Peesarikerho täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Maaliskuun toisena viikonvaihteena Talvipatikalle Lopen Räyskälään kokoontui 23 koirakkoa ja 16 peesaria. Minulle tämä oli ensimmäinen patikka, mutta ei varmasti viimeinen. Patikan ilmapiiri on pakko aistia itse, se nimittäin ylittää kaikki kuullut tarinat. Ilmapiirin luovat patikan rautaiset tekijät, Peesarikerhon puheenjohtaja Sari Rajala ja sihteeri Eija Paasu. Heidän loistava organisointikyky, huumori sekä hyvä ihmis- ja koiratuntemus ovat ne työkalut, joilla patikka onnistuu. Heillä tuntuu olevan hyvät suhteet jopa ilmojen haltijaan; luvattiin lumisia lenkkejä, ja niitä myös saatiin.

Miksi vasta nyt?
Olen kulkenut opaskoiran kanssa jo 32 vuotta, mutta vasta nyt urkenin patikalle. Todellista syytä tapahtumiin osallistumattomuuteeni en osaa nimetä. Eri tapahtumien päällekkäisyys, pienet lapset, saamattomuus ja hyvän yllyttäjän puute lienevät lähimmäksi osuneet syyt. Tällä kertaa minut pakotti mukaan puolisoni, joka vähän toipilaana päätti jättää patikan väliin, sekä peesariystäväni Satu, joka pyysi minua kaveriksi, ensikertalainen kun itsekin on. Lopullinen niitti lähdön varmistumiseen tuli yhteiskuljetuksen helppouden muodossa. Pääkaupunkiseutulaiset kokoontuivat Kiasman eteen, josta pakkauduttiin bussiin. Se pysähtyi Riihimäen rautatieasemalla ottaen kyytiin vielä muualta tulijoita. Rattoisasti pääsimme bussilla perille asti. Paluumatka sujui yhtä jouhevasti. Ennen patikalle on menty pääasiassa peesareiden kyydeillä.

Vakiintunut ohjelma
Perjantai-iltana majoittumisen, iltapalan ja saunamahdollisuuden lisäksi juhlittiin täytekakkukahvein tätä juhlapatikkaa sekä kolmea synttärisankaria, joista yhdellä sattui juhlapäivä juuri perjantaille.

Lauantaina tehtiin kaksi lenkkiä, joista suurimman osan koirat saivat kirmata vapaana meidän kävellessä peesarin opastuksessa. Dumle sai Elliestä hyvän kaverin, eikäpä sillä ollut mitään muitakaan kavereita vastaan. Tämä vapaus ja lumessa kierimisen riemu oli kyllä sydäntä sykähdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa. En ollut tajunnutkaan, että lenkeillä vapaana olo oli noinkin suuressa osassa. Oma 10,5-vuotias oppaani ottikin kämpillä vapaa-ajat täysin levon kannalta. Täällä kotona se on nyt nukkunut paljon, mutta opastamiseen se ehkä sai virtaa tuolta patikalta; pienet lihasjumit taisivat jäädä sinne.
Lauantain aamupäivän lenkin jälkeen, ennen lounasta, veti joogaohjaaja Janne Silas meille hyviä, rentoja kehoharjoitteita. Hänellä oli samaan aikaan jämäkkä ja rauhoittava ote ohjaamiseen.
Iltapäivälenkin päätteeksi alkoi sataa lunta ihan pyryttämällä.
Saunassa juttu lensi ja nauru raikui niin, etten ole moista ehkä koskaan kokenut! Mielestäni yllättävänkin moni kävi avannossa, osa jopa useita kertoja. Minulta se ei luonnistu.
Ja mikä hauska show olikaan iltapalan jälkeen järjestetyt arpajaiset! Arpavoittoja oli kymmeniä. Eija esitteli ne omaan humoristiseen tyyliinsä, joka sai meidät kaikki nauramaan hervottomasti. Minua ei arpaonni suosinut kuin kerran, mutta en sure sitä yhtään. Laitoin pienen t-paidan eteen päin.
Sunnuntaina ehdittiin tehdä yksi lenkki sinisen, pilvettömän taivaan alla. Yhteiskuvassakin piipahdettiin.

Vertaistukea
Keskustelin lähes kaikille patikoille osallistuneiden Päivi Weckmanin ja seppo Mäkisen kanssa. Kysyin, mikä saa heidät tulemaan uudestaan ja uudestaan mukaan.

– Tottakai se, että koira saa seuraa, kun se muuten on aika yksin, vain ihmisiä seuranaan. Täällä sillä on kavereita ja se saa olla paljon vapaana, Päivi sanoi.
– Tänä päivänä ei oikein saada tietoa uusista opaskoirakoista, kun ei niitä voi enää julkaista Vetomars-äänilehdessäkään. Ennen kuunneltiin kahdesti vuodessa korva tarkkana, kuka on saanut uuden koiran, Seppo sanoi. – Eri alueiden kesken järjestettyjä tapahtumiakaan ei nyt oikein ole. Ja näkövammaisten lomakodeistakin on jäljellä vain Koivupuisto Ylöjärrvellä sekä Lepola Lahdessa.

Seppo ja Päivi olivat samaa mieltä siitä, että vanhojen tuttujen ja uusien koirakoiden tapaaminen antaa paljon vertaistukea omaan arkeen. Vuosien varrella moni tuttu ja vielä useampi koira on siirtynyt taivaallisille patikoille. Mistäpä muualta siitäkään olisi tietoa saanut, kuin näiltä patikoilta.
– Patikoiden ohjelma on pysynyt suurin piirtein samana, ja Räyskälä on vakiintunut hyväksi pitopaikaksi, Seppo kertoi.
Kysyin, olisiko mitään kehittämisen aihetta.
– Uusien peesareiden sisään ajaminen tähän kuvioon on tosi tärkeää. Ensikertalaiselle tässä on jonkin verran opittavaa. Sellaista jämäkkyyttä peesareiden roolissa toimimiseen ja lenkille lähdöistä sopimiseen ehkä toivoisi, Päivi mietti.

Päivi ja seppo tapasivat ensi kerran Lammin Evolla järjestetyllä patikalla vuonna 1995, kun siellä joku hanuristi soitti kodalla kauniisti. Seppo sanoi, että peesari Palosvirran Esko se oli houkutellut hänet hanureineen mukaan, ja kuskaili auliisti soitinta autossaan. Muutaman
vuoden päästä Seppo muutti Hämeenlinnaan, heistä tuli lenkkikaverit ja myöhemmin asuinkumppanit. Nyt yhteistä taivalta on takana 23 vuotta.

Juhlavuosi on vasta alussa

Sari ja Eija lupasivat, että elokuussa pidetään iso kesäpatikka Räyskälässä. Mitä kaikkea se sisältääkään normaalien kirmailujen, saunomisten ja ajatustenvaihdon lisäksi, jää nähtäväksi. Seuraillaan ahkerasti juhlavuoden tiedottamista. Pidetään hyvää huolta koirista ja itsestämme. Halataan kun tavataan!

 

 

Kesäinen tuulahdus Peesaripatikalta 2022

Kirjoittanut Tero Paasu

Peesaripatikan paikka oli meille kaikille uusi Markkulan Leirikeskus Haminan Kannusjärvellä. Kokeneemmatkin oppaat joutuivat siis käyttämään hetken aikaa ja päätään oppiakseen uudet kulmat. Ällistyttävän pian kirsut kuitenkin osasivat jo osoittaa tärkeimpiin paikkoihin eli huoneeseen, wc-tiloihin, rantaan – ja tietenkin ruokalaan. Leirikeskus on varmasti nähnyt monia kymmeniä, ellei satoja rippileirejä mutta tuskin koskaan siellä on ollut yöpymässä näin kaikenkarvaista joukkoa; 24 opaskoiraa, 25 koirankäyttäjää ja 16 peesaria.

Matkustin Peesaripatikalle yhdessä peesareiden Toni Pyykösen ja Cedric Löserin kanssa. Toni ja minä olemmekin tutut jo useilta patikoilta ja automatka pääkaupunkiseudulta sujui nopeasti mukavia rupatellen. Perheessäni au pairina vuoden viettänyt Cedric tuli peesaamaan jo toista kertaa. Hän oli todella viihtynyt talvipatikalla, koska hän lähti taas hyvin mielellään mukaan viikonlopuksi.

Leirikeskuksen ympäristössä oli paljon polkuja, mikä mahdollisti pitkienkin matkojen kävelyn metsissä ja tieosuudetkin olivat rauhallisen oloisia hiekkateitä. Patikan järjestäjät Sari Rajala ja Eija Paasu olivatkin tehneet ison työn etsiessään ja merkatessaan reittejä. Yhdessä kohtaa kävelimme peltojen keskellä niin, että toisella puolella oli kaurapeltoa ja toisella ruispeltoa. Siihen vielä lisäksi maatila ja vanha heinälato, niin maisema oli kuin vanhasta Suomi filmistä. Maalaisromanttisten maisemien antaman hengenravinnon lisäksi saimme matkan varrelta myös kehon ravintoa. Mustikoita oli nimittäin paikoin runsaastikin ja näistä metsän antimista nauttivat kaikki, eivätkä vähiten oppaat. Karvakuonot osoittautuivat siis hyvin lupaaviksi etsijäkoiriksikin – ainakin jos kohteena ovat pienet siniset marjat.

Ilma oli mukavan lämmin ja oppaat viilensivät itseään välillä puhtaissa, raikkaissa järvissä ja välillä taas mutaisissa, ruskeissa suo-ojissa. Jos väriä ei nähnyt, niin hajusta varmasti pystyi päättelemään, että kummassa oltiin viimeksi oltu lystiä pitämässä.

Yhdessä kohdassa tauon jälkeen kovasti ihmettelimme, kun opaskoiralta olivat vetohalut kadonneet. Kummasti se vaan katseli vähän väliä ylöspäin käyttäjäänsä päin. Vasta seuraavalla taukopaikalla huomasimmekin syyn moiseen. Oli nimittäin käynyt niin, että oppaat olivat edellisellä tauolla vaihtuneet! Toinen koirankäyttäjä vuorostaan oli ihmetellyt, että miksi hänen oppaansa yllättäen alkoi viemään syrjään koko ajan. Kyllä meillä hetkeksi riitti naurua mokomasta erheestä. Kun matka jatkui, niin jokaisella oli tuttu ja turvallinen opas valjaissaan ja homma sujui.

Maisemat olivat hienoja. Löytyi korkeata jyrkkää kalliota, järviä, metsää ja pellon reunoja. Erityisen hyvin maisemia pääsi ihailemaan erään reitin varrella olevasta maisematornista. Jo itse reitti tornille vaati seikkailumieltä ja tarkkuutta niin koirankäyttäjältä, peesarilta kuin tietysti opaskoiraltakin. Yksi koirankäyttäjän liukastuminen tapahtui jyrkässä alamäessä, mutta onneksi siitä selvittiin pintanaarmuilla.

Itse torniin kiipesin Nika Fennanderin kanssa. Myös hänen oppaansa Lysti olisi ollut uskollisesti tulossa mukaan. Se lähtikin jo kiipeämään peräämme, mutta puisten portaitten jyrkkyys oli sitä luokkaa, että ainakin peesaria alkoi hirvittää. Lysti sai siis tyytyä maan tasalta tarkkailemaan, kuinka Nika ja minä kiipesimme korkealle torniin ihailemaan maisemia.

Tietenkin patikalla pitää syödä muutakin kuin mustikoita, että jaksaa. Tällä patikalla oli hienoa, että keittiössä oli leirikeskuksen oma emäntä, joten peesarit saivat keskittyä vain tarjoiluun ja seurusteluun. Meidän porukkamme ruokahalut yllättivät varoitteluista huolimatta keittiön henkilökunnan, mutta aina löytyi lisää murkinaa, ettei kukaan varmasti jäänyt nälkäiseksi.

Leirikeskuksen ranta ja sen tukeva laituri olivat mainiot ja turvalliset. Merkjärven kirkkaassa, lämpimässä vedessä uitiin ahkerasti.  Joskus patikoiden talviuinti on ollut melkoista ääriurheilua, mutta nyt oltiin kuin mukavassa kylpylässä.

Kotimatkalle lähdettiin taas hienoja kokemuksia rikkaampana. Cedric kertoi käyneensä koirankäyttäjä Timo Nyströmin kanssa pitkän pölyisen ja hikisen kävelyn aikana uimassa reitin varrella olevassa järvessä. Mukana ei ollut uimahousuja, mutta ei ongelmaa, sillä onhan niitä nudistirantoja muuallakin. Jonkinlainen ongelma tosin oli, että herrat joutuivat harrastamaan pintasukellusta kymmeniä metrejä matalaa rantaa ulapalle päin. Juuri kun he luulivat veden syventyvän, niin sukeltaessa huomasivat yhä uivansa käsipohjaa. Järvi ei meinannut ollenkaan syventyä. Tälle mielikuvalle, alasti rannalla lisäsyvyyttä sukeltelevista herroista, naureskelimme kotimatkalla 😊

Tätä Peesaripatikat ovat parhaimmillaan; uusia ystäviä ja uusia kokemuksia!

Peesaripatikka järjestettiin Kannusjärvellä 12.-14. elokuuta 2022.

 

PEESARIPATIKKA 2021
Kirjoittanut Ritva Tahvanainen

Oli iloinen mieli lähteä junalla kohti Tikkurilaa ja sieltä Räyskälään Peesaripatikalle. Lopultakin pääsimme kokoontumaan koronaturvallisesti ja nauttimaan toistemme seurasta. Meitä Bean kanssa oli vastassa Nora peesari ja jatkoimme hänen autollaan matkaa. Kyydissä oli myös kaksi muuta koirakkoa, eli kolme koiraa ja neljä ihmistä sekä tavarat täyttivät kulkupelin tehokkaasti. Nora ei ollut ennen käynyt Räyskälän patikalla, joten hän epäili osaako perille, mutta hienosti navi neuvoi oikean reitin. Majoituimme huoneisiimme ja ympäriltä kuului melkoinen puheen sorina, kun pitkästä aikaa tavattiin tuttuja.

Koiran ulkoilutuksen jälkeen oli mukava pulahtaa uimaan ja huuhtomaan reissun hiet pois. Illalla meille tuli kertomaan melonnasta Jouni Palén Erärenki yrityksestä. Saimme kuulla, kuinka inkkarikanootilla melotaan ja mitä tulee ottaa huomion turvallisuuden kannalta. Hän oli tuonut kolme kanoottia Eijan mökin rantaan ja saisimme meloa niillä viikonlopun aikana.
Esittelyiden jälkeen jaettiin peesarit koirakoille. Mukana oli 16 koirakkoa ja 14 peesaria, joista neljä oli ensi kertaa mukana tapahtumassa. Ilta jatkui pikkutunneille saakka, sillä puhumista oli kertynyt pitkän tauon aikana.

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena, joten suuntasimme Noran ja Bean kanssa Eijan mökille ja siellähän rannalla pötkötteli kolme inkkarikanoottia meloineen. Sieltä löytyivät myös pelastusliivit. Bea jäi rannalle loikomaan ja me riisuimme kengät ja sukat, puimme pelastusliivit päälle ja nousimme kanoottiin. Nora istui perässä ja huolehti, että kuljimme sinne minne pitikin. Olipa hienoa lipua pitkin veden pintaa vakaalla kanootilla ja kuunnella luonnon ääniä! Aurinko paistoi ja tuuli sopivasti. Melonnan jälkeen kiersimme järven ja reitin varrella tuli vastaan toisia koirakoita peesareineen. Oli pakko käydä uimassa lenkin jälkeen ja olipa ihanaa ja virkistävää.
Lounaan jälkeen taivas pilvistyi, joten tyydyimme lyhyempään reissuun ja kävelimme jälleen kanootti rantaan. Siellä olikin innokkaita melojia kokeilemassa lajia. Oli mukava rupatella ja samalla huolehtia rannalle jäävistä koirista. Sade alkoi kävellessämme takaisin motellille.
Runsaan päivällisen jälkeen saunomaan ja uimaan. Taivaallinen suihku toimi runsain mitoin illan aikana. Illan kruunasi Eijan emännöimä arpajais-show sekä Helenan ja Sarin laatima kirjoitus patikasta.

”Peesaripatikka
Parhaat paikallaolijat, Peesaripatikka pitää pintansa! Päätimme pitää patikan pitkästä paussista piittaamatta. Patikalla peesarit pyrkivät paapomaan porukkaa palveluskoirien pulikoidessa puhtaissa pintavesissä. Palveluskoiria porukka palvoo. Pitäväthän pikinokat pimeydessä pakertavien puolia palveluksessa pyöriessään. 
Peesarin pesti: Peesarit paimentavat patikoijia pikkuteillä, poluilla, pusikoissakin. Ponnistaen puunjuurista poispäin. Pälyilevät pahoja pintoja, puomeja, poikkipuita, portaista puhumattakaan. Pyrkien pikimmiten pääsemään paahteesta paikalliseen Perunakuoppaan – paatuneimmat pubiin.
Pari pöperöpeesaria paistelee porukalle parhaat pöperöt. Pullat, piirakatkin putkahtavat paistouunista. Pöperöt pitävät perinteisesti porukan pötsit perin pohjin piripinnassa. Puolivälissä pitää puhaltaa pitkään pätkäistäkseen pureskelun. Pahimmillaan pieraistava pötsi puhtaaksi purtavasta.
Patikointia pääsee parhaiten pötkimään pakoon palkoveneellä! Pitkälle pääsee peesarin paimentaessa perätuhdolta. Pohdituttaa pikkasen, pystyvätköhän pontevat peesarimme pelastamaan putoajat pulasta? Pinnalla pysyy pelastusliiveillä.
Patikan päätteeksi puhdistetaan paikat, pakataan purtavat, palkinnotkin pois. Päätöskahvit pannaan pöytään piirakoissa pihtailematta. Päätöspuheet pidetään. Paluumatkalle pirteinä painutaan.”

Sunnuntai oli pilvisempi ja sateisempi, mutta päätimme kuitenkin käydä melomassa uudelleen.
Jätimme Bean laiturille odottamaan ja meloimme saman reitin kuin lauantaina, mutta toisin päin. Välillä tuli vettä, mutta tuuli oli melko rauhallinen ja nautimme todella kovasti olostamme kanootissa. Lenkkimme oli armeijan alueella ja sateen tihetessä palasimme motellille. Lounaan aikana aurinko alkoi paistaa, joten päätös kahvien jälkeen pystyimme ottamaan yhteiskuvan ulkona.
Kotiin lähdön aika on aina hiukan haikea, mutta mieli monta kokemusta rikkaampi. Nora vei meidät Tikkurilaan junalle ja pääsimme kotimatkalle.

Kiitos onnistuneesta patikasta Sarille, Eijalle ja Tarjalle! Ruokahuolto pelasi jälleen loistavasti ja ohjelmaa oli mukavasti.
Kiitokset myös kaikille peesareille ja koirakoille iloisesta seurasta! Noralle erityiskiitos turvallisesta kuljetuksesta, peesauksesta ja mahtavasta seurasta!

 

Uusia patikoita odotellen!
Ritva ja Bea

 

Kesäisiä muistoja Peesaripatikalta 2021

Kirjoittanut peesari Tero Paasu
Hiekkatien ropina reippaiden askelien alla, koirien vauhdikasta riemua siellä,
täällä ja joka puolella, kanootin keinunta sen puhkoessa järven pintaa, iloinen
rupattelu aterioidessa ja iltaa viettäessä. Kesä on jo kaukana takana, mutta
muistijälkiä patikalta on varmasti vielä itse kullakin. Olipa todella hauska
viikonloppu! Koronatilanteen vuoksi patikoita oli ehtinyt jo jäädä kaksi
järjestämättä. Itselleni tämä patikka oli koronan alettua ensimmäinen
tapahtumani suuremman joukon kanssa. Oli todella kivaa taas nähdä tuttuja ja
tutustua uusiin peesareihin.
Saavuin Patikalle vasta lauantaina aamupalalle. Taisi olla matkakuumetta, kun
heräsin innoissani jo ennen viittä. Matkalla Räyskälään poimin vielä Peesarit
kerhon sihteerin (Eija äitini) kotoa sinne unohtuneet kartat. Ja sitten vielä Lopelta
kaupasta pari puuttuvaa juttua keittiölle. Niin monen monta tehtävää ja
muistettavaa asiaa on patikan järjestäjillä, että ei ihme jos pari asiaa meinaa
melkein unohtua matkalla.
Iloisia huomenia vaihtelen suuntaan ja toiseen. Koirankäyttäjät ja suuri osa
peesareista olivat tuttuja kasvoja, mikä on tietysti mukavaa. Mutta todella kiva oli
myös tavata peesaripatikalla uusia peesareita Outi, Karita, Nora ja Marika. Muu
porukka oli saapunut jo perjantaina iltapäivänä. Illalla he olivat kuulleet Jouni
Palénin Erärenki-yrityksestä pitämän opastuksen kanooteilla melomisesta.
Opastus oli ollut sekä hyödyllinen että myös hyvin hauska. Opittua pääsivät
halukkaat sitten lauantaina ja sunnuntaina testaamaan tositoimissa, sillä patikalle
oli hankittu uudeksi kokemukseksi kolme kanoottia mökkirantaan.
Peesaan ensimmäisellä lenkillä Ristoa ja Mattia ja tutustun heidän oppaisiin
Noppaan ja Cinnaan. Lähdimme kävelemään suosikkilenkkiäni reilun yhdeksän
kilometrin kierrosta Särkijärven ympäri. Heti alkuun osoittautui, että Cinna on
todella kova uimari. Taisi vaan mennä vettä korviin, kun ei opas heti kuullut tulla
takaisin rannalle. Tämä peesari jo pohti, että kuinkahan kauas opaskoira jaksaa
uida? Mutta eihän lahden poukaman kierto tainnut olla kuin virkistävä pulahdus
tuolle vesipedolle ja pian matka jatkui. Myöhemmin taas Noppa osoitti monipuolisuutensa lähtemällä mukaan kanoottiin melomaan ja ottamalla retken
rennosti maisemia katsellen. Mihin kaikkeen nuo oppaat taipuvatkin!
Ruokailut ovat mielestäni tärkeä osa patikkaa. Itse olen aina pitänyt peesauksen
tästäkin osasta, kun tuntuu oikein todellisesti, että pystyy olemaan avuksi. Tällä
kertaa ruoan jakaminen ystävien kesken tuntui koronavuoden jälkeen jotenkin
tavallistakin erityisemmältä. Niin nyt, kuin aikaisemmillakin patikoilla tuntui siltä,
että pöydästä noustuamme oli jo taas aika pohtia seuraavalle aterialle siirtymistä.
Ulkoilu tosin antaa ainakin minulle erinomaisen ruokahalun, joten on hyvä, että
ruoka oli oikein herkullista ja sitä oli riittävästi.
Lounaan jälkeen kävelimme Eijan mökkirantaan testaamaan kanootteja. Tämä oli
ainakin minulle ensimmäinen kerta kanootissa. Peesarin olisi kuulemma ollut
suositus istua perässä, mutta kun kanootin kapean vesille työnsin, niin
huomasinkin istuvani kokassa – hups! No, erittäin hyvin tosin toimi tämän
kanootin ääniohjaus, kun Risto käytti ohjaajan melaa. Melominen oli hauskaa ja
heti tuli mieleen, että niillä voisi olla mahtavaa joskus tehdä pidempikin vaellus.
Kanootit olivatkin hyvin suosittuja ja uskoakseni valtaosa patikoijista kävi niitä
testaamassa.
Lauantaina tietenkin saunottiin. Olen aivan ensimmäisestä kosketuksestani
opaskoirankäyttäjiin ollut aina vaikuttunut heidän iloisuudesta ja rohkeudesta.
Iloisuus tulee erityisesti esille saunan lauteilla ja rohkeutta taas testattiin sateen
kastelemalla äärimmäisen kiikkerällä laiturilla. Siinä testattiin tällaisen näkevän
urheilijanuorukaisen tasapainoa. Ajattelin vaan, että miltähän se tuntuu, kun ei
näe… Kaikki halukkaat kuitenkin pääsivät hienosti uimaan oikeasta paikasta
laituria ja vieläpä järvestä poiskin.
Myöhemmin illalla järjestettiin vielä tavara-arpajaiset, jotka ovat aina hauska
ohjelmanumero ja auttavat alentamaan osallistujien kustannuksia tulevilla
patikoilla.

 

TALVIPATIKKA 2020, RÄYSKÄLÄ Teksti: Sirpa Tenhami

Talvipatikka vietettiin 6-8.3.2020 jo monelle tutuksi tulleessa Räyskälän motellissa. Säänhaltija suosi meitä: päivällä sää oli kuin juhannuksena, yöllä pieni pakkanen, joten kurassa ei tarvinnut astella. Metsäpolut olivat loistavia kävellä. Niillä ei ollut lunta eikä jäätä. Lunta saattoi nähdä ojien pohjilla ja kuralammikoita oli paikoin. Lentokentällä saattoi myös käyskennellä, koska lentotoimintaa ei ole talvisin. Puolenpäivän aikaan kentällä tarpoessa näytti kuin olisi kävellyt timanttien keskellä. Jäätyneet heinänkorret alkoivat sulaa ja vesipisarat näyttivät auringossa timanteilta.   

Suurempaa huolta ei kuralammikoista ollut, mutta peesari, joka rahtasi ruoka- ja muita tarvikkeita keittiötilaan, joutui käyttämään kaiken tarmonsa ja taitonsa palatessaan autoon, ettei takapuoli kastuisi. Hän selviytyi ongelmasta vain takin kastumisella.

Saunoa saatiin perjantai- ja lauantai-iltoina. Kunnon avantoa ei ollut ja sen vuoksi toiset eivät voineet mennä uimaan. Me muutamat emme välittäneet kunnon avannon puutteesta, vaan uimme ja nautimme. Huolestuin lauantaina, kun lenkiltä tullessamme huomasin tyttäreni astelevan miehen kanssa saunarakennuksen suuntaan. Huoli oli aiheeton: peesari vain opasti hänet saunalle.

Pari uutta peesaria oli uskaltautunut patikalle. Toivottavasti näemme heidät taas uudelleen samoissa merkeissä. Lauantaina illalla pidettiin arpajaiset.

Meklarina toimi Eija Paasu. Joku esitti, että Eijan esiintyminen kävisi hyvästä tv-viihteestä. Olen vahvasti samaa mieltä ja samoin oli moni muukin osallistuja. Arpajaisten tuotto käytetään kokonaisuudessaan uusien patikoiden kuluihin.

Sunnuntain lounaalla saimme naistenpäivän kunniaksi kuulla miesten komeaa laulua naisille.

Kuvassa Erkki johtaa laulua

Päiväkahvien jälkeen alkoikin kotimatka. Oli taas mukavaa olla mukana. Kiitos kaikille. Tänä vuonna yksi keittiöpeesari oli sairastunut ja ruokatarjoilun järjestäminen viikonlopuksi oheistöineen oli erittäin kova urakka. Osallistujia oli 29 henkilöä ja tällaisen joukon ruokkiminen vaatii erityistaitoja ja suurta paneutumista asiaan.
Lämmin kiitos Eijalle ja Sarille patikan järjestämisestä.

Kuvassa Sirpa, Sari ja Serena perunateatterissa

 

 

 

 

 

 

 

Kevättalven patikka Räyskälässä 1. – 3. maaliskuussa 2019  

Kirjoittanut Eero Kiuru 

Perjantaina ensimmäinen päivä maaliskuuta Timo haki Arin kanssa minut, Järvenpäästä, iltapäivällä puoli neljän aikoihin tulevan viikonlopun peesareiden järjestämälle opaskoirapatikalle Räyskälään.
Sää suosi meitä, koko viikonlopun ajan. Tämä patikkaretki oli Tiituksen ja minun ensimmäinen. Meitä oli kolmetoista koirakkoa ja yksi siviilikoira Timon Samu, vaalea labradorinnoutaja, joka oli todella kiva kaveri.
Tulopäivänä meille jaettiin huoneet, Tiitus, minä, Timo ja Samu nukuimme samassa huoneessa. Huoneet olivat siistit ja asialliset, sängyissä oli pehmeät ja hyvät patjat, miellyttävät nukkua.
Perjantaina, majoittumisen jälkeen liikuin Timon ja koirien Samu ja Tiituksen kanssa lähiympäristössä, koirat tekivät tarpeensa ja Timo ystävällisesti korjasi ne pois.
Sitten mentiin tulosaunaan, saunatuvassa oli kodikas takkatuli, joka antoi ihanasti lämpöä ja samalla loi saunatunnelman.
Löylyt olivat hyvät, vaikka kiukaana olikin sähkökiuas ja sauna oli myös iso ja tilava.
Hyvin nukutun yön jälkeen maistui maittava aamiainen kahvin kera. Etenkin karjalan piirakat olivat suussa sulavia, kuten muutkin pöydän hyvät antimet.
Ravitsevan aamupalan jälkeen oli todella kiva lähteä patikoimaan.

Timo toimi Arin ja minun peesarina. Samoilimme niin järven jäällä, metsässä ja metsäauto teillä. Oli todella hyvä, että kutsukirjeessä mainittiin liukuesteet kengissä. Minulla oli hyvät liukuestekengät ja niiden kanssa oli turvallista kulkea jäisissä paikoissa liukastumatta ja kaatumatta.
Kun ajattelen tätä retkeä Opas Tiituksen kannalta, niin se varmasti nautti jokaisesta hetkestä mitä se sai temmeltää myös lajitoveriensa kanssa.
Lounas patikoinnin jälkeen maistui hyvältä. Sitten päiväkahvit pienten torkkujen perään. Ja uusiksi, patikoimaan. Tuo päivä tuntuikin ihan kivan liikunnalliselta.
Timo oli myös erittäin huomaavainen, aina kun tuli matkanvarrella jotain erikoista, Timo siitä etukäteen ilmoitti. Oli todella turvallista kulkea, Timmin opastuksessa täysin vieraassa maastossa, kun Timo vielä tarkkaili kulkuani.
Reippaiden lenkkien jälkeen maistui todella suussa sulava päivällinen ja illalla sauna.                                                                                                                                                                   Saunan jälkeen meillä oli myös arpajaiset, johon oli myyty noin 130 arpaa ja monet voittivatkin palkintoja.

Arpajaisten ja palkintojen järjestämisessä oli varmasti suuri työ, kiitos siitä järjestäjille.
Sunnuntai aamuna olimme jo puoli yhdeksän, maittavalla aamupalalla ja sen jälkeen ulos luontoon, lenkille.
Lenkkeilyn jälkeen söimme vielä lounaan ja joimme lähtökahvit.
Lämmin ja sydämellinen kiitos kaikille Teille. Järjestäjille, peesareille, keittiöhenkilökunnalle ja kaikille koirakoille. Tämä retki oli mielestäni hyvin onnistunut, voimaannuttava, nautinto talvisesta luonnosta. 

 Yst.terv. Eero Kiuru ja Opas Tiitus

Eero on kuvassa toinen vasemmalta.

 

Juhlapatikointia 3.-5.8. 2018, Räyskälä

Kuva juhlapatikalta, jossa oli mukana 58 henkeä ja 33 karvakuonoa

Elokuun ensimmäinen viikonloppu. Helteet jatkuvat ja me hikoilemme, sisareni Ulla ja minä oppaani Siirin kanssa, tätä perjantaita jännän äärellä. Olemmehan lähdössä ensimmäistä kertaa Räyskälän patikalle, Ulla vielä koiratonna. Olimme saaneet paikan hänelle vähän ekstrana saadakseen tuntumaa koirankäyttöön ja -käyttäjiin. Ullan näkötilanne on mennyt pisteeseen, että mahdollisuus opaskoirankäyttöön mietityttää. Siispä pakkaudumme autoon ja matka juhlapatikalle alkakoon.
Perillä oli vielä melko hiljaista tullessamme, saimme ystävällisen tervetulotoivotuksen ja huoneen saatuamme zoomailimme vähän ympäristöä. Jopas alkoi vilske, kun jengiä alkoi paikalle valumaan. Bussilastillinen koirakoita, taisi meitä koirakoita olla peräti 33, varmaan ennätys näillä patikoilla. Ja peesarit päälle, olihan iso joukko kerrassaan. Ihaillen Ullan kanssa seurasimme, miten määrätietoisesti porukka löysi paikkansa, joustavasti ja ilman törmäilyjä. Toki useampi jo patikalla moneen kertaan käyneet ja paikat tuttuja. Me siskokset oltiin siinä hetkessä vähän hukassa. Ja Siiri ihmeissään, näin paljon kavereita kerralla!
Alkukahvien jälkeen päätimmekin lähteä kolmistaan vähän kävelylle, siellä lahonneella puupenkillä lentokentän laidalla istuimme ja mietimme syntyjä syviä… olemmekohan oikeassa paikassa? Ja miten päästään menoon mukaan. No mutta, sitten vaan päätimme, että nyt vaan avoimin mielin takaisin ja katsotaan, mitä tuleman pitää.
Ja siitähän se lähti, tullessamme oli esittelyt käynnissä ja sitten jaettiin peesarit. Saimme ihanan neljän suoran, peesari Anitan, Ritvan ja opas Bean, Ullan ja minä oppaani Siirin kanssa. Ihan kuin joku ”silmä” olisi saattanut meidät yhteen, niin hyvin tuntui kemiat kohtaavan jo heti alkuun ja naurua piisasi. Teimme yhteistuumin reitin lauantaille. Ja lenkki olikin aivan mahtava järven rantaa hipoen ja tiet selkeitä kulkea. Päästimme koirat välillä vapaaksi ja voi sitä riemua kun mentiin välillä järveen polskimaan. Bea sai jopa Siirin kunnolla uimaan, hän kun ei mikään vesipeto ole niin kuin ei emäntänsäkään. Vastaan tulevien koirakoiden kanssa päästettiin koirat, ehkä vähän turhankin suurella joukolla, vapaaksi ja niin sitä riemukkaasti loikittiin, että meinasi kuulokin vallan unohtua. Mutta oltiinhan juhlapatikalla, saivat nämä duunaritkin nauttia olostaan.

   
Iltapäivän musisointi hanurimusiikin ja laulun tahdissa jäi viipyilevänä mieleen. Siinä me istuimme, ritirinnan nuoret ja vanhat, jostain kuului ukkonen vaimeasti, välillä ropsahti sade ja tunnelma oli niin lämmin. Aina puhutaan vertaistuesta, kyllä sitä aina tarvittaessa saa vaikka puuhun nojailemalla… mutta vertaistunnelma… se on havittelemisen arvoista ja tässä sitä oli. Siinä yhdessä hoilatessamme ja laulujen sanoja tapaillessamme. Ja väliin iloista puheensorinaa, hyviä hetkiä elämässämme.

 Juhlaillallinen Heidin musiikin, runojen ja puheiden kera oli iloinen. Ja ruoka oli todella hyvää ravintola Huhkajalammessa läpi koko reissun. Ainakin me nautimme Ullan kanssa ja tunsimme itsemme melkein prinsessoiksi, kun Anita huolehti ja passasi meitä molempia.
Peesareiden hommista meillä ei aiempaa kokemusta ollutkaan ja täytyy kyllä todeta, että uskomatonta työtä tekevät ja vielä vapaaehtoisesti. Vaatii taitoa olla auttamassa tavallaan huomaamattomasti. Keskustelimme siskon kanssa asiasta patikan jälkeen. Ulla koki olonsa turvalliseksi esim. uimaan mennessään, että aina joku huuteli, tarvitsetko apua.

                  Saunan löylyistä järveen Helena vetämään vesijumppaan

Tilanteiden lukemisessa ovat kyllä ammattilaisia. Eikä voi olla korostamatta sitäkään, että ilman peesareita eivät tällaiset patikat ja reissut onnistuisikaan. Suuri kiitos ja hatun nosto heille kaikille ja muistetaan me näkövammaiset, ettei tällaiset pyyteettömät apurit ole ihan itsestäänselvyys tässä maailmassa.
Kova oli varmasti järjestely näin suuren joukon huolehtimisesta. Siksi olikin lauantai-illalla kiva aistia se peesareidenkin vapautuneisuus ja iloisuus onnistuneesta urakasta.

Arpajaiset olivat riehakkaat, kaikki voittivat ja Ulla oikein päävoiton. Onnesta soikeana totesi, ettei ole arpajaisissa ikunas voittanut mitään. Leuhkii nyt valkoisilla hampaillaan :DD
Sunnuntaina tehtiin vielä lenkkiä ja rentoiltiin. Ja yhteiskuva koko porukasta koirien kera saatiin arkistoon. Iso lauma siitä tulikin. ”Kadonneen kepin metsästys” johti myös tulokseen, Hanna ihmetteli missähän lienee ja Eija muisti, että tuolla luokkahuoneessa taisin nähdä. Siellähän se, seinään nojaillen. Liekö ollut emännän tavoin niin iloinen koko viikonlopusta, että oli jäänyt sinne tenukeppeilemään haaveissaan.
Vielä näin ensikokemuksena olemme tyytyväisiä, että saimme olla mukana. Hanna sai kokeneelta opaskoirankäyttäjältä hyviä neuvoja ja Ulla näkökulmaa ja ajatuksia mahdollisen opaskoiran tuloon elämäänsä.
Nyt vaan tassut kohti uusia seikkailuja
Ulla, Hanna ja Siiri

Kuvassa vasemmalla Ulla ja Hanna, oikealla Anita ja Ritva

 

PEKKO PEESARIPATIKALLA 11.-13.8. 2017, RÄYSKÄLÄ

Emäntä pakkasi isoa kassiaan. Jo hiukan vanhempana koirana tiedän, että kun se pakkaa tuota kassiaan, ollaan lähdössä johonkin päivää pidempään reissuun. Niinpä en hötkyillyt turhia, mutta pidin kassia tarkasti silmällä: kassi ja emäntäni eivät saa lähteä minnekään ilman minua. Eikä se emäntä tälläkään kertaa pettänyt minua. Ihan tavallisten lenkkeilyjen ja kaupassa käynnin jälkeen se pakkasi siihen kassiin loput tavarat ja vei minut pikajaloittelulle. Palatessamme tuttu auto olikin jo meitä odottamassa ja matka jonnekin tuntemattomaan voi alkaa. Kaverina farmariauton takatilassa minulla oli vanha kollegani Sipe, vaihdoimme tervehdysnuuskaukset ja otimme paikkamme autossa.

No eihän se määränpää mitenkään tuntematon ollut. Viimeistä hiekkatietä körötellessämme totesin meidän saapuneen jälleen kerran Lopen Räyskälään peesaripatikalle, jolla on aina tosi kivaa: saa riehua ja uida opaskollegojen kanssa ja saa opastaa emäntää rauhallisilla metsäautoteillä ja poluilla. On hiljaista ja rauhallista, eikä emäntänikään tunnuniin stressaantuneelta kuin kaupungin vilinässä ja kotirantateillä porhaltaessamme.

Konkariosallistujana tiesin jo peesaripatikan kuviot: kollegani Sipe, minä sekä Sipen emäntä Gyöngyi Pere-Antikainen ja oma emäntäni majoituimme ja me koirat saimme ruokaa ja pääsimme jaloittelemaan. Sitten ne ryökäleet jättivät meidät kahdestaan saunatavarat pakattuaan. Minäkin olisin halunnut tulla emäntäni mukaan saunaan, koska pidän saunomisesta, mutta jäin makoilemaan paikoilleni Sipen kanssa. Tulivat ne sieltä saunasta sentään takaisin ja nyt pääsin mukaan, kun ihmiset söivät ja meille opaskoirakoille jaettiin peesarit.

Emäntäni yllättyi iloisesti saadessamme peesariksemme Tero Paasun, jonka perheen mökki on vain muutaman kilometrin päässä majoituspaikastamme. Niinpä Tero tuntee reitit kuin omat taskunsa. Lauantaina aamupäivällä mukanamme olivat lisäksemme vanha kurssikaverini Jellu emäntänsä Mirja Laesvuoren kanssa sekä peesauksesta kiinnostunut Jonna Suomen Airendalenterrieriyhdistyksestä, Jellun emännän toivomuksesta minut ja Jellu päästettiin heti uimaan. Olimme hiukan ihmeissämme: eihän oltu edes vielä patikoitukaan. Kävimme kuitenkin muodon vuoksi järvessä, mutta emme siellä kauaa viihtyneet. Toisin kävi, kun lähdimme patikoimaan ja reitin varrella pääsimme monta kertaa irrottelemaan ja uimaan. Yhdessä kohdassa Jellu houkutteli minut hiukan kauemmas, missä oli jotain tavattoman mielenkiintoista niin, että korvani ihan katosivat. Lopulta muistin kuitenkin, että minun olisi mentävä emäntäni luo tämän kutsuessa. Patikoimme ensin metsäautoteillä, joilta siirryimme kangasmetsään ja ryteikköisille poluille. Matkallamme oli ihania, kirkasvetisiä järviä ja yhden, Teron ja Jonnan mielestä todella kauniin järven rannalle pysähdyimme. Jellu ja minä tietysti käytimme heti tilaisuutta hyväksemme ja pulahdimme uimaan. Sitten ei kuin taas ryteikköistä polkua takaisin metsäautoteille ja suoraan terassille, jonne minut käskettiin paikalleen. Mielelläni paikallani makoilinkin: lauantaina kävelimme nimittäin yhteensä 18 kilometriä ja tämä aamupäivän lenkki oli se pidempi. Lisäksi Jellun kanssa rymyäminen ja uiminenkin raukaisivat. Ihmiset hakivat itselleen ruokaa ja juttelivat. Menimme majoituspaikkaamme ja emäntäni jätti minut sinne lähtien nyt vuorostaan uimaan. Hän kuului kiittelevän vuolaasti Lopen Räyskälän kirkasvetistä, puhdasta järveä ja ennen kaikkea sitä, että vesi oli niin lämmintä. Meillä täällä kotisaarellamme kun oli viime kesänä tosi kylmä merivesi – ainakin emäntäni mielestä.

Iltapäivällä patikointilaumamme hiukan muuttui. Nyt Teron, emäntäni  ja minun mukaan tulivat Bea emäntänsä Ritva Tahvanaisen kanssa sekä Ässä isäntänsä Hannu Huovisen kanssa. Kävelimme läheiselle uintipaikalle ja taas meillä koirilla riitti riemua. Uimisen lisäksi otimme ihan oma-aloitteisesti myös mutakylpyjä. Ritva ja Bea lähtivät takaisin majoituspaikkaamme, mutta me muut jatkoimme patikointia vielä kolmisen kilometriä. Ruuan saatuani olin jo ihan valmis rötkähtämään paikalleni koiranunia katsomaan. Edes sen kesän kovin Kiira-ukkosmyrsky ei häirinnyt untani. Ihmiset menivät taas kerran syömään ja sitten saunaan, jonka terassilta kuuntelivat ja katselivat sitä ukkosmyrskyä. Illalla niillä oli arpajaiset ja se tuntuu olevan ihmisille kovin hauska tapahtuma, koska nauru raikui huoneeseemme asti.

Sunnuntaiaamuna emäntäni ja minä lähdimme kävelemään Ritvan ja Bean kanssa. Peesariksemme saimme Anita Pihalan, joka on emännälleni jo edeltäjäni Opas Ninnin ajoilta patikoilta tuttu. Ihmiset olivat hyväntuulisia ja rupattelivat iloisesti. Bea ja minä opastimme ja välillä rymysimme vapaina ja tietysti uimme. Täytyy kyllä tunnustaa, että vauhti oli lauantaista hiukan hiipunut, mutta silti Bea ja minä otimme uimisen ja riehumisen lomassa mutakylpyjä. Jostain kumman syystä ihmiset eivät tästä kovinkaan ilahtuneet, vaan passittivat meidät heti uimaan seuraavan sopivan paikan vastaan tultua. Kuivattelimme mukavasti rymytessämme metsikön halki, jonka kapeaa polkua ihmiset kulkivat.

Majoituspaikkaamme saavuttuamme emäntäni jätti minut taas huoneeseen, mutta se ei minua haitannut. Pitihän minun vahtia, ettei emäntäni valmiiksi pakattu kassi lähtenyt minnekään ilman minua. Emäntäni lähti osallistumaan tarkkuuskävelyyn. Minä en siitä niin kauheasti ymmärrä, mutta hän kertoi, että siinä pitää kävellä kaksi samanpituista matkaa ja yrittää saada kummallekin reitille kulumaan sama aika. Emäntäni ei ole tässä kovin hyvä, mutta huone- ja patikointikaverimme menestyivät hyvin Ritvan sijoittuessa ensimmäiseksi, Gyöngyin toiseksi ja Mirjan kolmanneksi. Jaetulla toisella sijalla Gyöngyin kanssa oli Marjatta Jääskeläinen. Taisivat ne ihmiset taas mennä syömään ja sitten emäntäni tulikin hakemaan laukkumme ja minut kotimatkalle. Iloiset hyvästit ja jälleennäkemistoivotukset kaikuivat puolin ja toisin. Kiitos kaikille patikkaan osallistuneille ja superkiitokset ja hännänheilautukset patikan järjestäneille Eija Paasulle ja Sari Rajalalle sekä huippupeesareillemme Tero Paasulle ja Anita Pihalalle.

Nähdään taas seuraavalla patikalla!

Marianne Tenhami

 

Räiskyvän riemun Talvipatikka 2017, Räyskälä

 Kumpi onpi parempi? Räyskälä vai Tammela?

 Molempi parempi, sanoisin. Yhtä kertaa lukuun ottamatta olemme Sipen ja sen edeltäjän Tecklan kanssa patikoineet kaikki peesari- ja talvipatikkamme näissä kahdessa paikassa. Kummassakin on puolensa: voisin sanoa pitäväni aina siitä paikasta, jossa juuri satumme patikoimaan.

 Talvipatikka vuosimallia 2017 järjestettiin vuoden tauon jälkeen jälleen Lopen Räyskälässä. Kuten muutama muu, myös minä epäröin ennakkoon, lähteäkö lainkaan. Pääkaupunkiseudun keliolosuhteet eivät luvanneet hyvää: täälläpäin kovat, muhkuraiset jäätiköt vuorottelivat kuralätäköiden kanssa, kulkeminen oli mahdollisimman hankalaa ja vastenmielistä, lämpötila sahasi nollan kummallakin puolen, enkä siis voinut uskoa tilanteen olevan paremman Räyskälässäkään. ”Velvollisuus kutsuu”, kuiskasin Sipelle lähdön hetkellä nenää nyrpistellen.

 

 Vaan mitä vielä! Räyskälässä meitä odotti miltei sopivan paksu ja puhdas lumipeite! Harvinainen näky mennä talvena! Ei hanki sentään kantanut, kuten muutama vuosi sitten, mutta iltamyöhään se narskui ihanan talvisesti pikkupakkasella ja päivän auringossa se pehmeni ja virtasi talon katolta lotisten kevättä ennustaen. Aurinko helli meitä miltei koko ajan ja ensimmäiset linnut virittelivät äänihuuliaan.

 Räyskälän hyviä puolia on armeijan omistamat metsät, jonne saamme vapaan pääsyn aina patikan ajaksi. Metsätiet ovat hyvässä talvikunnossa, siellä voimme rauhassa vaellella pitkiä tai lyhyempiä matkoja, osan lenkistä koirat vapaina temmeltäen. Riemua, luonnon rauhaa, mukavia keskustelutuokioita peesarimme ja pienten lenkkiporukoiden kesken. Allekirjoitan ehdottomasti tutkimustuloksia, jotka osoittavat lyhyenkin metsässä vietetyn ajan laskevan stressitasoa ja verenpainetta. Tässä olisi oiva hoitokeino meille jokaiselle!

 Toinen Räyskälän voittamaton puoli on leirintäalueen mainio sauna ja vielä mainiompi avanto. Kolmas talvipatikka jo, kun uskaltaudun jäiseen veteen ja vaikka ennakkoon pelottaa edelleen yhtä paljon kuin ennen ensimmäistä kertaa, nyt osaan jo aavistaa sitä uskomatonta fiilistä, joka avantoon pulahtamista seuraa.

 Eikä saa jättää mainitsematta keittiö peesareiden taikomia runsaita ja maistuvia ruokia, tällä kertaa jopa hulppeaa päivällistä, jolla juhlistettiin 15. talvipatikkaa.

  

 Peesarit ovat näiden ihanien patikkaviikonloppujen henki ja moottori. Me koirakot olemme heidän hemmoteltavina, mutta toki tunnelmaa luomassa itsekin. Hauskat arpajaiset naurattavat vielä jälkeenkin päin ja Matin ja Katjan rento musisointi ja tarinointi saa miltei unohtamaan Räyskälän yksinkertaisen, mutta viihtyisän motellin ainoan haittapuolen, akustiikaltaan harmittavan huonon kokoushuoneen. Koirat nauttivat myös liikuttavan silmiinpistävästi patikoista. Minusta tuntuu joka kerta, että oman koirani työinto kasvaa patikan jälkeen ikään kuin se kiittäisi hauskuudesta, vaikka kotimatkalla ja kotona loppuillan se kuorsaa varsin uupuneena. Viikonloppupatikka isossa porukassa lienee runsaan liikkumisen ohella melkoinen henkinen haaste ja virike koirillemme.

 Elokuun alussa peesaripatikka kokoaa meidät jälleen Räyskälään, Jippii ja riemuhau! 

Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen, Gyöngyi kuvassa vasemmalla.

 

Peesaripatikka 12.-14.8.2016 Tammelan Eräkeskus Metsäkouluntie

  

   

Talvipatikka 2016, Tammela

Lunastan nyt peesareiden arvonnasta voittamani pääpalkinnon. Eli kerron kokemuksistani talvipatikalta. Jäänkin jännityksellä odottamaan, tuleeko kutsua kesäpatikalle.

Tänä vuonna talvipatikka järjestettiin uudessa paikassa. Aikaisempina talvina on kokoonnuttu mm. Lopen Räyskälään. Nyt oltiin koolla Tammelassa, entisen metsäoppilaitoksen tiloissa. Paikka sijaitsee Liesjärven rannalla, saman nimisen kansallispuiston kainalossa.

Olin varmaankin yksi ensimmäisistä patikalle ilmoittautuneista. Minun ja Okon osalta patikka alkoi perjantaiaamuna, jolloin lähdimme Okon kanssa Raahesta kohti Tammelaa. Junamatka Vihannista Tampereelle sujui hyvin. Tampereen rautatieasemalla meitä oli vastassa Miettisen Sirpa. Hänen kyydissä lähdimme yhdessä Kurosen Markon ja opas Hakan kanssa kohti Liesjärveä. Unohtamatta tietenkään Teklaa, joka on Sirpalla kasvatuksessa oleva tuleva opaskoiran alku.

Perillä meitä odottivat Paasun Eija, Rajalan Sari, sekä muut jo paikalle saapuneet peesarit ja koirakot. Illan mittaan heitä saapui lisää, kunnes koolla oli koko joukko. Muutama henkilö oli joutunut perumaan saapumisensa sairaustapausten johdosta. Majoituimme paritaloissa oleviin kahden hengen huoneisiin. Kämppäkavereinamme olivat vanhat tutut, eli Majanderin Mauri ja opas Peetro.

Maittavan illallisen jälkeen vuorossa oli esittäytyminen ja peesareiden jako koirakoiden kesken. Minun ja Maurin peesarina toimi lauantaina Paasun Tero ja sunnuntaina Pihalan Anita.

Lauantaina aamupalan jälkeen valmistauduimme ensimmäiselle lenkille. Oli useita eripituisia ja vaativuustasoltaan erilaisia reittivaihtoehtoja. Ensimmäinen lenkkimme oli noin 6 kilometrin pituinen. Puolet siitä oli aurattua tietä ja noin puolet metsäautotietä, jossa oli vain renkaiden tekemät ajourat. Kuljimme siellä peräkanaa kuin köyhän talon porsaat. Koirat saivat olla vapaana ja kyllä ne osasivatkin nauttia vapaudestaan. Mielestäni maastot täällä ovat vaihtelevampia kuin Räyskälässä.

Tultuamme ensimmäiseltä lenkiltä Mauri ja Peetro jäivät kämpille. Mauri oli vasta viikkoa aikaisemmin toipunut sairaudesta, ja hän jäi lepäilemään. Me Teron ja Okon kanssa lähdimme vielä toiselle lenkille. Kävelimme ajotietä Karkkilan suuntaan. Edestakaisen matkan pituudeksi tuli noin 7 kilometriä.

Mukava yllätys oli se, että lauantaina tapasin Timo Lahtisen. Olimme tavanneet viimeksi vuonna 1988 retinitis kurssilla Helsingissä. Oli kiva vaihtaa kuulumisia. Molemmille meille on tapahtunut paljon edellisen tapaamisen jälkeen. Kumpaisellakin on nyt opaskoira, minulla toinen ja hänellä ensimmäinen. Timo on edelleen urheilumies, oli juossut maratonin koiran kanssa. Lauantaina saunottuamme nautimme maittavan päivällisen. Illalla oli sitten vuorossa megaluokan bileet. Me tosin Maurin kanssa lähdimme hyvissä ajoin nukkumaan. Sunnuntaina oli vielä edessä lenkkeilyä.

Sunnuntaina aamupalan jälkeen lähdimme suuremmalla joukolla noin 7 kilometrin lenkille. Myös tähän lenkkiin sisältyi muutaman kilometrin pituinen metsäautotie. Koirat saivat olla vapaina ja kyllä ne juoksivat sekä peuhasivat nauttien vapaudestaan. Lenkin jälkeen oli vuorossa koirien kynsistudio. Siellä Johanna leikkasi niiden kynnet ja teki pikaisen yleistarkastuksen.

Sen jälkeen oli vuorossa tarkkuuskävelykilpailu, joka oli tosi tiukka kisa. Siinä kävi kuin Mietaan Jussille olympialaisten viidellätoista kilometrillä. Siinä Jussi hävisi kultamitalin sadasosasekunnilla. Nyt käydyssä kisassa ensimmäisen ja toisen välistä eroa oli saman verran.

Makoisan lounaan jälkeen oli vuorossa lähtökahvit upean täytekakun kera, jonka oli Eija apureineen meille leiponut.  Kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä viikonloppuun ja uskoisin, että jokaisella meistä oli hieman haikea olo erota. Jäihän sentään hyvä mieli ja eihän ole kuin reilut viisi kuukautta, niin ollaan elokuussa. Silloin tässä samassa paikassa järjestetään Peesaripatikka. Jos Herra suo ja elämme, niin tapaamme silloin.

Kiitokset kaikille viikonloppuun osallistuneille. Te peesarit teette todella arvokasta vapaaehtoistyötä. Sanon omasta ja varmasti kaikkien meidän koirakoiden puolesta teille mitä suurimmat ja lämpimimmät kiitokset. Ilman teidän työpanostanne tällainen yhteen tuleminen ei olisi mahdollista. Kiitokset myös kaikille koirakoille, me kaikki yhdessä teimme tästä ikimuistoisen tapahtuman.

Toivotan teille kaikille oikein hyvää alkavaa kevättä ja tulevaa kesää. Sekä runsasta Jumalan siunausta.

Terveisin Martti ja Okko

Ps. Kiitokset myös talon henkilökunnalle. Kaikki toimi loistavasti.

 

 

 

Talvipatikka 4.-6.3. 2015 Janakkalassa

Kun kaikki koirakot ja peesarit olivat löytäneet tiensä Janakkalaan Eräkolmion metsästysmajalle,
niin järjestäjät Sari Marttila ja Seppo Kulpakko kertoivat viikonlopun ohjelmasta. Ainoat ajat joista
pidettäisiin kiinni, olisivat ruoka-ajat, muuten oleminen olisi vapaamuotoista.

Maja oli hurjan mukava, vaikkei jokaiselle löytynytkään omaa huonetta, saatikka sitten sänkyä. Miltei koko
porukka nukkui sulassa sovussa tuvan yhdellä seinustalla, lattialla omissa makuupusseissaan. Siinä
nukuimme koirien kanssa kylki kyljessä, sen ajan minkä nukuimme. Oli niin hurjan mukavaa istua
iltaa ja olla sisar hento valkoisen lääkitsemänä, joten nukkumaan meno venähti hyvän matkaa
seuraavan päivän puolelle.
Lauantaina aamiaisen jälkeen lähdimme lenkille. Suurin osa porukasta lähti kiertämään kympin
lenkkiä, joka kulki pieniä paikallisteitä ihanan maalaisrauhan keskellä. Päivä oli mukavan
aurinkoinen ja pikku pakkanen nipisteli poskia.

Lenkin jälkeen oli tarjolla keittiöhengettärenä toimineen Saleston Tarjan tekemää nakkisoppaa. Ruokailun jälkeen kaikki ottivat pienet ruokalevot ja voi kuinka tuntui hyvältä nukahtaa. Iltapäivällä osa porukasta lähti 4.5 km lenkille, toisten jäädessä laskemaan mäkeä.

Kahvien jälkeen menimme koko porukalla uudestaan mäenlaskuun. Voi sitä riemua ja naurua, oli kuin lauma lapsia olisi vallannut pulkkamäen. Laskimme yksin ja kaksin, taisi parhaimmillaan olla kolmekin yhdessä pulkassa. Millään ei olisi raaskinut lopettaa, mutta lopulta ruoka-aika vei voiton.

Illalla oli saunan vuoro. Naiset menivät ensin ja saivat kuin saivatkin kuuman veden loppumaan. Siinä tuli miehille hiki otsalle jo saunavuoroaan odotellessa. Lopulta hekin saivat saunottua ja pestyä itsensä lämpimällä vedellä. Söimme yöpalaksi karjalanpiirakoita kera munavoin ja salaatin. Vielä muutamat makeat naurut ja hoitajan lääkkeet, niin väki oli valmista nukkumaan puolen yön aikoihin.

Sunnuntai valkeni aurinkoisena 11 asteen pakkasessa. Aamupalan jälkeen Juha piti
tottelevaisuuskoulutusta halukkaille ja osa kokeili sauvakävelyä. Ylimääräistä energiaa pursuavat
lähtivät vielä lenkille.
Päivällä meillä oli leiriolympialaiset. Joukkueita oli kaksi, toinen Eijan ja toinen Sarin luotsaamana.
Ensimmäinen tehtävä oli muodostaa sokkona M-kirjain pitkästä, pitkästä narusta, kaikki siinä kiinni
roikkuen. Tehtävä oli yllättävän vaikea, etenkin kun naruvyyhti meni heti kättelyssä solmuun.
Voittajaksi kuitenkin selvisi Eijan joukkue. Seuraavaksi siirryimme hiihtoon. Helppoa, no ei
todellakaan, sillä sukset olivat pitkät koolingin pätkät, johon oli laitettu naruilla kolmelle paikat
hiihtää ja sauvoina toimi narut. Siinä oltiin välillä mukkelis makkelis ja hiki tuli ennen kuin kaikki
olivat hiihtäneet lenkin. Hurjat olivat kannustushuudot jotka kiidättivät hiihtäjiä maalisuoralla.
Voitto tuli toistamiseen Eijan joukkueelle. Kolmas tehtävä oli sisällä. Annetuista tarveaineista,
munakenno, ilmapallo, kertakäyttömuki, 6 klemmaria, 6 tulitikkua, lankaa, erkkaa, paperiarkki ja
pumpulitolloja, näistä piti rakentaa munansieppari. Kumpikin joukkue sai mahdottoman hienon
kyhäelmän aikaiseksi. Ne jopa toimivat! Raaka kananmuna pudotettiin sokkona penkillä seisten,
lattialla olevaan sieppariin. Hurraa huudot täyttivät kisapaikan kun muna pysyi ehjänä. Tässä
osalajissa tuli tasapeli, joten Eijan joukkue vei voiton olympialaisissa pistein neljä kolme.
Ykköspalkinto oli Lapinkulta ykkönen. Toiseksi tulleet saivat jokainen tuikun murheeseen, siis
tuikkukynttilät.
Kaikki kiva päättyy aikanaan ja niinpä tuli meidänkin lähdön aika. Jokainen otti vuoteensa ja
suunnisti matkansa kohti kotia.
Haluan esittää mahtavan isot kiitokset Sarille ja Sepolle erilaisesta, hurjan mukavasta viikonlopusta
ja hyvistä järjestelyistä! Uskon, että kaikki mukana olleet yhtyvät näihin kiitoksiin.
Eija Paasu

 

Peesaripatikka 2015 Räyskälässä 

   

Olin aiemmin opiskelujeni yhteydessä tutustunut opaskoirien kouluttamiseen ja työni puolesta tavannut muutaman sokean koirankäyttäjänkin. Tiesin, että töissä olevaa opasta ei tule häiritä, vaikka labbis tuskin koskaan ihmisen rapsutuksista kieltäytyisikään. Hoksasin, että sokea ei näe kellonaikaa seinäkellosta katsomalla, eikä esim. huippujännän sarjan seuraaminen televisiosta ole ollenkaan sama asia ruutua näkemättä. Paljon heräsi ajatuksia ja pohdintaa, mutta samalla myös innostusta olla avuksi ja saada itse uudenlainen näkökulma elämään. Ilmoittauduin peesaripatikalle täysin keltanokkana ja ajattelin, että tällähän se alkaa asia tutuksi tulla.

Perjantaina töiden jälkeen minua odotti kyyti työpaikan pihalla. Heti ensi hetkestä kävi selväksi, että matkakumppanitkin olivat aurinkoisin mielin viikonlopun viettoon lähdössä. Matkan aikana sain kysellä itselleni heränneitä kysymyksiä koirankäyttäjiltä ja toiselta peesarilta. Jännä juttu se pistekirjoituskin. Saavuimme Räyskälän ilmailukeskuksen viereen motelli- ja leirialueelle pienen järven rantaan. Patikoita kokeneilla konkareilla oli mieluisia jälleennäkemisiä ja koirat taisivat nekin salakavalasti toveria moikata sopivan tilaisuuden tullen. Majoituimme useamman hengen huoneisiin, missä jokaiselle oli oma valmiiksi pedattu sänky ja pyyhe odottamassa. Ilta oli jo siinä vaiheessa, että melko pian lähdin nauttimaan rantasaunan lämmöstä ja mahdollisuudesta pulahtaa järveen. Iltapalan yhteydessä kävimme läpi viikonlopun ohjelmaa, ryhmien jaon ja esittäydyimme toisillemme. Seurailin muiden peesareiden touhuja, mitä kaikkea itsekin tulee peesarin ominaisuudessa ottaa huomioon. Ihan oleellinen seikka oli esimerkiksi ruokailun yhteydessä kertoa sokealle, mitä ruokaa on tarjolla ja millä reunalla lautasta mitäkin herkkua on.

 

Lauantaiaamuna lähdimme läheiseen ravintolaan aamupalalle omien peesattavieni kanssa. Minkä jälkeen suuntasimme kauniissa säässä pääosin metsäauto- ja hiekkateistä koostuneelle n. 8km patikkalenkille. Useampi tunti vierähti sillä reissulla ja koirat saivat nauttia vapaana juoksemisesta. Matkalla tutustuimme toisiimme ja rupattelimme mitä milloinkin. Minun roolini oli toimia kepin kanssa kulkevien silminä, jotta matkan teko olisi mahdollisimman turvallista. Yleensä sitä itse pimeässä hapuilee hyvin kömpelösti ja varoen. Mutta mitäs vielä, nämä naiset kulkivat sellaista vauhtia, että minäkin sain laittaa töppöstä toisen eteen melko rivakasti. Sama yllättävä juttu oli myös koirien kanssa kulkiessa, älytön vauhti päällä! Kyllä sen perusteella taisi minulla kerran jos toisenkin unohtua, että olin porukan ainut näkevä tyyppi. Patikan jälkeen pulahdimme virkistävään veteen uimaan ja seuraava ohjelmanumero oli kenttälounas.

   

Lounaan jälkeen vietimme aikaa motellilla, kahvittelimme ja levähtelimme aamupäivän reippailua.

   

Kohta sitä taas lähdettiin päivälliselle, vaikkei nälkä ollut kerennyt edes vielä palatakaan. Illalla saunoimme ja suoritimme arpajaiset. Iltapalan jälkeen pihalla jatkui musisointi ja yhteislaulu, kun minä painoin jo pääni tyynyyn ja havahduin seuraavan kerran vasta aamulla.

 

Sunnuntaina samat aamurutiinit ja kävimme lyhkäisemmän lenkin reippailemassa sään meitä edelleen suosiessa. Ravintola brunssin jälkeen kisattiin opaskoirien sprinttikisat, jossa mitattiin koiran nopeutta luoksetulolle ohjaajansa käskystä. Arvata saattaa, että suoritustyylejä koirilla oli niin monta kuin oli osanottajaakin. Eihän se aina ole tarvis suorinta reittiä kulkea, kun välille mahtuu monta mutkaa, ihmistä ja mielenkiintoista hajua varvikossa. Kyllä siinä vähemmästäkin noutajan keskittyminen herpaantuu.

   

Oma mielenkiintoinen seikkansa on opaskoirat itsessään. Opaskoirakin on silti vaan koira, mutta onhan se älytöntä miten urheita ja rehtejä koiria ne ovat! Siihen liittyvä oma juttunsa on myös opaskoiran kouluttaminen työkoiraksi toiselle ihmiselle. Hienoa, että niin monella sokealla on mahdollisuus tällainen ystävä arjen apurikseen saada ja näitä koirakoita pääsin patikalla seuraamaan. Jos koiran kouluttaminen ei aina ole niin helppoa näin näkevällekään, niin sokeus tuo asiaan uuden kulman sekin. On se vain hienonnäköistä, kun koirakon yhteinen sävel on löytynyt ja toki kokemus auttaa koiraakin työssään. Yhtälailla opaskoirankin terveydenhuoltoon kuuluu muun muassa kynsien leikkaus, joten sainkin melko monta pedikyyriä viikonlopun aikana suorittaa. Muutama taitaja tämänkin touhun osasi vaikkei koiran kynsiä itse nähnytkään, joten sanonpa vaan, että aikamoisia ihmemiehiä  ja -naisia!

Sitä ei monesti ajattelekaan, miten paljon asioita itse tekee näköaistiinsa turvaten. Eikä tule aina ajatelluksi sitäkään, miten olemattomalla vaivalla voi toiselle olla suureksi avuksi. Viikonloppu oli itselleni mielenkiintoinen, opettavainen, rentouttava ja yksi kokemus lisää reppuun. Mitäpä sitä paljon muuta tarvitsee hyvän viikonlopun raaka-aineisiin, kun mukavaa seuraa, muutaman koiran, mahtavat ulkoilumaastot, oman maun mukaan luonnossa reippailua, hyvää ruokaa, rantasaunan ja iloista mieltä! Ilmojen ukko kruunasi koko komeuden auringollaan.

Kiitos omasta puolestani mukavasta viikonlopusta kaikille mukana olleille. Nähdään taas ensi kerralla!

Johanna Naumanen     

 

Ihana Peesaripatikka 2014, Ylöjärvi

On elokuun puoliväli ja minulla kesäloma. Ainut etukäteen kalenteriin merkkaamani meno on Peesaripatikka 15.-17.8. Ylöjärvellä. Koko viikon on satanut, mutta perjantaiaamu valkeni poutaisena. Sari Rajala tuli koirineen luokseni jättääkseen ne minun koirani hoitajan iloksi. Matkalla poikkesimme Hyvinkään juna-asemalla ottamassa Toni Pyykösen kyytiimme. Eipä aikaakaan, kun olimme perillä.

Pihalla käyskenteli jo jokunen ajoissa saapunut koirakko.  Iloiset tervehdykset vaihdettuamme järjestäjän Sirpa Miettisen ja paikalla olevan porukan kanssa, alkoi huoneiden jaon tarkistus. Kaikki ei mennyt ihan sutjakkaasti, sillä huoneiden numerot ja niiden vuodelukumäärä olikin vähän muuta kuin aiemmin Sirpan saama tieto. Ei hätiä sillä huonejaot olivat tietokoneella, joten niiden uudelleen järjestäminen kävi käden käänteessä. Osallistujia saapui tasaiseen tahtiin. Ensin ilmoittautuminen Sari Taloselle ja vastaus kysymykseen:” Onko sinulla iltaohjelma”. Tämän jälkeen oli huoneeseen majoittuminen. Hupsista, jotain puuttui, nimittäin liinavaatteet. Soitto ja lakanat tuotiin iltapäivän aikana. Kun kaikki olivat saapuneet, oli paikalla 27 koirakkoa ja 14 peesaria.

Runsaan iltapalan nautittuamme siirryimme illan viettoon rannan nuotiopaikalle. Ilta oli lämmin ja tunnelma ainakin yhtä lämmin. Söimme taas vaihteeksi, nyt nuotiolla käristettyä makkaraa. Miten sekin maistui niin hyvältä. Tuumin, että tällä porukalla pienet kivetkin maistuisivat hyviltä.

   

Illan tummetessa kaivoi Matti Syrjälä ja Katja Arvonen kitaran ja puhallettavan melodikan esiin. Matti viritti vielä jonkinlaisen metallihäkkyrän kaulaansa, joka oli näemmä huuliharpun pidin. Hectorilla aloittivat ja jatkoa seurasi tuttu kappale toisensa perään. Ilta oli niin tunnelmallinen, nuotin loimu ja nostalgiset laulut, ettei olisi millään raaskinut mennä nukkumaa. Olihan se mentävä, sillä seuraavana päivänä olisi oltava reippaana patikkalenkeillä.

Uni ei meinannut tulla millään, eikä kädet pysyä sängyssä. Joko sänky oli liian kapea, tai minä olen liian leveä. Sama   vika oli naapurisängyssä nukkuvalla Sarilla. Nukahtanut olin, sillä kun kello soitti, niin heräsin mukavasta unesta. Aamuaurinko sarasti ikkunaverhojen raosta, joten se enteili hyvää ilmaa. Pyyhe ympärille ja pikaisesti kellarikerrokseen suihkuun.

Aamiainen tarjoiltiin isossa salissa. Huiske oli jo melkoinen kun saavuin ruokalaan.   Ruokatarjoilu oli ulkoistettu pitopalvelulle. Tarjoiluvaunusta tuntui olevan loppu tuo ja tämä, niinpä yks` sun toinen kävi kyselemässä lisää tarjottavia. Kokkimies kertoi tuohtuneena, että minut vain heitettiin tänne, eikä ole mitään mistä laittaa. Hetken häntä kuunneltuani sanoin, etten haluisi kyllä nyt olla hänen housuissaan. Onneksi tämä oli vain tilapäistä, sillä lounaalla oli jo runsaasti monipuolista ja todella hyvää ruokaa. Lisäksi kaikki oli hänen itsensä valmistamaa alusta loppuun saakka ja sen kyllä maistoi.

Patikkareitit kulkivat yleisillä ulkoilureiteillä. Maasto oli latupohjaa ja hyvin tallattuja polkuja. Hyvä ilma oli tuonut paljon muitakin kulkijoita, joten piti hiukan tarkkailla missä koirat päästi vapaaksi leikin pyörteisiin. Juha Herttuainen oli tehnyt aikataulun, jonka mukaan koirakot osallistuivat aamupäivällä tottelevaisuustreeneihin. Lounaan jälkeen lähdimme taasen maastoon. Minulla oli Hannu ja Reijo peesattavana. Kuljimme aika pitkälti koirat vapaana juosten ja miehet käsipuolissani kulkien. Kävimme myös tutustumassa Frisbeegolfin saloihin, tutustumalla sen koriin johon kiekkoa heitetään.

Ne jotka eivät iltapäivällä olleet pitkällä lenkillä kiersivät ensiapu radan. Ensimmäisellä rastilla oli verenvuodon tyrehdyttäminen ja sokkioireiden tarkkailu. Toisella rastilla tutkittiin tajutonta ja harjoiteltiin laittamista kylkiasentoon. Viimeisellä rastilla oli potilaalla nivelvamma, johon harjoiteltiin kolmea koota. Kylmä, Koho ja Kompressio. Toivottavasti opit jäivät muistiin ja niistä on apua tarvittaessa.

Iltapäiväkahvien jälkeen oli meillä peesareilla kokous. Sillä aikaa kynsistudiossa Greta Andersen leikkasi koirien kynsiä ja Sari Talonen muotoili häntiä. Saaliiksi heille kertyi 360 koiran kynttä ja parikymmentä häntää.

Päivällisen jälkeen menivät ensimmäisenä naiset saunaan ja millaiseen saunaan. Eipä ensi alkuun kaikki uskoneet korviaan, sillä meitä odotti kaasusauna. Se toi mieleen vaikka mitä. Olimme aikaisemmin päivällä tehneet veteen uimaradan. Mika ui narut kauempana olevalle ponttonille kiinni ja Toni solmi toisen pään portaisiin. Minä avustin urhoollisesti laiturilta suuntia huudellen. Sauna oli iso ja kaasukiuas jota oli lämmitetty 7 tuntia, antoi makoisat löylyt. Miehet alkoivat jo hikoilla ilman saunaakin, että eivätkö ne naiset meinaa lainkaan tulla pois. Oli vain niin vietävän ihanaa saunoa ja uida rataa ponttonille ja takaisin.

   

Lisäksi ilta-aurinko paistoi, oli tyyntä ja  kaunista. Sielu lepäsi ja olisin voinut juurtua siihen paikkaan. Vielä sunnuntaina poislähdön aikaan  oli sauna niin lämmin, että olisi voinut saunoa.

Iltapalan jälkeen suoritimme arvonnan kaikkien myytyjen arpojen kesken. Pöytä notkui Arpajaispalkintoja väärällänsä. Minä vedin arvonnan uskolliseen tyyliini, apunani Sari ja Sirpa. Moni sai kotiin vietäväksi kaikkea kivaa itsellensä ja koiralleen.

Kello kävi jo myöhäistä iltaa ja osa porukasta menikin tässä vaiheessa nukkumatin maahan. Meitä oli vähän toistakymmentä, jotka parkkeerasimme itsemme vielä kentänlaidalla olleeseen tupaan. Siellä saimme kuulla lisää Matin ja Katjan soittoa ja laulua. Rilla oli tuonut laulukirjoja, jotka olivat pisteillä, joten yhteislaulukin raikasi.

     

Kyllä se kello kerkesi sunnuntain puolelle ennen kuin väsähdin ja vetäydyimme Sarin kanssa nukkumaan. Sinne jäivät vielä laulamaan, kun pimeyden keskellä suunnistin kohti päärakennusta.

Sunnuntai ja aurinko paistoi. Aamiaisen jälkeen oli mukava lähteä lenkille Reijon ja Hannun kanssa. Höpöttelimme niitä näitä välillä makeasti nauraen. Vastaan tuli meidän porukkaa ja jäimme välillä seisoskelemaan ja koirat juoksivat tanner tömisten. Nekin nauttivat olostaan. Lounaan jälkeen joimme jälkiruokakahvit, jotka samalla olivat päätös kahvit tälle ihanuudelle. Kiittelimme puolin ja toisin, jonka jälkeen osallistujat pakkasivat kimpsut ja kampsut autoonsa suunnistaen kotia kohti.

Mietin mikä minut saa vuosi toisensa perään aina patikalle. Nämä ihmiset, tämä tunne välittämisestä ja aitous. Teille kaikille mukana olleille iso lämmin halaus. Nähdään seuraavalla patikalla.

  Eija Paasu

 

20-vuotis Juhlapatikka Räyskälässä 2.-4.8.2013

Räyskälän motellin varausten hoitaja Pirjo naureskeli minulle, että tepä olette ajoissa liikkeellä, onkohan varauskirjojakaan niin pitkälle. Olin nimittäin varaamassa 20-vuotis juhlapatikkaan koko motellia jo vuonna 2011. Silloin se tuntui olevan hamassa tulevaisuudessa ja nyt se on jo ohi.

Perjantai oli kiireinen, sillä kaikki tavarat piti saada ajoissa motellille. Salin pöydät järjestykseen ja kaikki omat ja lainatut tuolit paikoilleen. Kello 15 tuli jo ensimmäinen taksi tuoden kaksi innokasta osallistujaa. Istutin heidät kauniiseen auringonpaisteeseen ja lähdimme Tarjan kanssa hakemaan vielä kuorman mökiltäni.

   

Kuudentoista jälkeen alkoi vilske käydä motellin tiellä, sillä osallistujia viikonloppuun oli yli 60 henkeä. Majoittumisen jälkeen ihmiset koirineen istui kuuntelemaan laulua ja soittoa, jonka sai aikaiseksi Sanna Rajala ja kitara. Kaunista! Kiitos hänelle.

Saunat ja järvi houkutteli suurimman osan porukasta pesemään matkahiet pois. Aivan ihana puheen sorina ja hihkuminen kuului saunoilta. Grillille saapuikin virkistäytyneitä ja iloisia ihmisiä. Nautimme iltapalasta ja puhetta sekä naurua piisasi.

   

Vilkuilin salaa kelloa, sillä tänään piti ehtiä vielä vaikka mitä. No totesin, että onhan tässä koko yö aikaa. Kokoonnuimme lopulta 21 jälkeen isoon saliin esitelläksemme itsemme ja kertoakseni mitä tuleman pitää tänä viikonloppuna. Ajattelin hypätä nykyaikaan ja laitoin koneelle kaiken mitä piti sanomani.   Kun hetki koitti, niin mitään ei näkynyt, ei siis  kerrassaan mitään, vain tyhjä sivu. Arvatkaapa vain onko minulla seuraavalla kerralla asiat vihossa ylhäällä.  Tämän tilaisuuden jälkeen tuli pitopalvelu laittamaan salin juhlakuntoon.     Tuolit oli viety isoon saliin, joten ei kun persuuksilleen puheenjohtajaa myöten lattialle. Olihan se jo miltei puoliyö kun kokous saatiin päätökseen.

Koirakkoja istui motellin patiolla ja sen päiväinen pulputus kuului. Hiukan jo huolestuin, että jaksavatkohan he huomenna valvoa lainkaan kun on juhlailta. Turha oli kuitenkin huoleni.

Lauantai-aamu sarasti aurinkoisen raikkaana. Tästä tulee kaunis ja lämmin päivä, kuten oli luvattukin. Jokainen sai mennä ravintola Cafe 26:een omia aikojaan aamiaiselle ja lounaalle, joten patikoitavien matkojen pituudet eivät olleet niin ajasta kiinni.

   

   

Maastot ovat aivan ihania kulkea ja koirat saivat kirmata runsain mitoin vapaana. Oli useampia paikkoja, jossa ne myös pääsivät järveen uimaan ja sekös oli mahtava juttu.

Yhteyshenkilötapaaminen alkoi kello 13.45 ja asiaa riitti jotakuinkin viiteen asti.

Toiset olivat sillä aikaa lenkillä tai kello kuusitoista alkaen Cafeen pihaterassilla, jossa esiintyi kansainvälinen nuorten kamarimusiikki ryhmä Singing Strings. Jenni Haukion runoja oli lausumassa niin iki-ihana Liana-Kaarina. Esiintyjät olivat USA:sta ja olivat kiinnostuneita opaskoirista, joita oli myös runsaasti kuuntelijoiden joukossa.

   

    

Vielä tosi moni meni saunomaan ja uimaan ennen illan juhlaa. Tässä välissä soin itsellenikin uinti hetken. Voi kuinka oli nautinnollista! Uin pidemmälle ja olin jonkin aikaa äänimajakkana järvellä ja Sari laiturin luona. Pihalta kuului tunnelmallisesti Teuvo Ylitalon positiivin sointuja.  Sitten kipinkapin laittamaan itseäni juhlakuntoon ja aina välillä kipinkapin sinne ja tänne. Mihin katosi se virkistäytynyt Eija, joka juuri oli tullut uimasta. Hiki olikin ihan hirmuinen, kun istuin muiden kanssa juhlasalissa ja juhla pääsi alkamaan. Onneksi olin ottanut salaisen aseeni mukaan, viuhkan!

   

   

Peesaritkerhon puheenjohtajan Anita Pihalan avauspuheen jälkeen oli vuorossa Opaskoirayhdistyksen onnittelut 20-vuotiaalle kerholle ja peesarien muistamiset. Minäkin olin yksi niistä, joita muistettiin. Saimme Keramiikkapaja Koiruuksia valmistaman kauniin mukin sekä kunniakirjan. Muki on vaalea ja siinä lukee, Kiittäen Oky ja ympärillä pari tassun jälkeä. Kunniakirja oli hieno ja se löytää tiensä seinälleni. Siinä Eija Paasua kiitetään pitkäaikaisesta arvokkaasta vapaaehtoistyöstä opaskoirankäyttäjien hyväksi. Kaikki saimme kovaääniset kättentaputukset ja niistä riitti ihan kaikille Suomen peesareille, sillä ihan jokainen vaikka lyhyemmänkin aikaa  mukana ollut, on ne ansainnut.

   

Pitopalvelu oli kattanut aulaan ruokahalua herättävän maittavan pitopöydän, joka notkui herkkuja. Peesarit juhli työn merkeissä ja ei mennyt kuin 15 minuuttia, niin kaikilla koirakoilla ja osin jo peesareillakin oli illallinen juomineen edessään. Hämmästelimme itsekin tehokkuuttamme. Jälkiruuaksi oli vadelmakakkua ja kahvia kera konjakin ja suklaan.

Jokainen oli saanut yhden arpalipun ja onnekkaat saivat mm. piknik-korin, Pentikin tarjoiluvadin, somistelyhdyn, Hugo Bossin hajuveden ja muuta hyödyllistä. Harmitti hiukan, kun ei ollut sitä peesareiden kuuluisaa karvahattua mukana palkintona.

  

Kylläisinä siirryimme terassille, jossa meitä odotti suoraan toiselta keikalta tullut Seppo Sundström.  Heti ensisävelten lähdettyä soimaan oli ”tanssiparketilla” tunkua. Meitä ei haitannut parketin epätasaisuus tai männynkävyt, vaan tanssimme koko illan. Pirkon ja Erkin kanssa ihailimme välillä kaunista auringonlaskua. Yhdeltä Seppo ilmoitti tulevan viimeisen tanssin, mutta se olikin vain hämäystä, sillä pyysin lisätunnin, niin monen toivomuksesta. Lauloimme, nauroimme, tanssimme ja ilakoimme miltei neljään asti. Yö oli lämmin ja tytöt kesämekoissaan. Oli niin mukava ilta, ettei sen olisi halunnut loppuvan lainkaan.

  

Kun huoneessamme riisuin sandaalit, saimme makeat naurut, sillä jalkani olivat kuin vuorenpeikolla. Totesimme parketin olleen hiukan pölyinen.

Aamulla heräsin puoli seitsemän ja päässäni oli pieni haminanukko. Mistä liene sinne eksynyt, sillä koko yön olin raikkaassa kesäilmassa. Ei kun uimaan ja sinne järveen jäi haminanukko. Aamu oli kaunis ja lämmin, joten se tiesi hikisiä hetkiä patikkataipaleille. Pitkämatkalaisia kutsui kotimatka jo lounaan jälkeen, mutta runsaasti oli väkeä vielä motellilla lähtökahveilla. Kiittelyt puolin ja toisin ja niin alkoi kaikilla lopuillakin kotimatka. Juhlapatikasta jäi hyvä olo ja haluaisin ottaa sen uusiksi. Kiitos kaikille mukana olleille, te teitte juhlasta mieleenpainuvan.

Onnellinen järjestäjä

Eija Paasu

 

Peesaripatikka Räyskälässä 2009

”Reipas lähtö ja hieno kiihdytys… Lähestytään mutkaa..” Juontaja selostaa, mutta joutuu keskeyttämään kun kartanlukija karjuu: ”ei puuta päin, käänny vasemmalle, ei käänny oikealle, taas vasemmalle…” Ja menopeli juuttui kuoppaan ja ylitti ratavallin…

 

Ennen näkemättömät formulakisat pitivät nauruhermoja koetuksella, kun elävät sokeat moottorit kuljettivat maitokärryjä peesareiden ollessa kartanlukijoina.

Räyskälässä Peesaripatikalla tietysti lenkkeiltiin, syötiin ja saunottiin ja istuttiin iltaa. Eija Paasu tarjosi vieraanvaraisesti mökkiään lenkkeilijöiden taukopaikaksi ja kestitsi meitä herkullisella sopalla. Kun sade vielä pääsi yllättämään ja ajoi meidät kaikki mökin kodan sisään syömään, tunnelma oli todella tiivis eikä kukaan voinut tuntea itseään yksinäiseksi.

    

Eijan mökillä peesarit myös pitivät perinteisen kokouksensa. Sillä aikaa lastentarhan opettajaksi opiskeleva Sanna Rajala viihdytti meitä lauluillaan ja laulatti myös. Seppo Luusalo paljasti myös muusikon taitonsa soittaen kitaraa ja laulaen sekä soittaen illalla vielä huuliharppujaan.

Uutena kisalajina oli koirien juoksukilpa. Siinä koira lähetettiin juoksuradan alkuun ja sen käyttäjä vietiin juoksuradan toiseen päähän. Koira kutsuttiin luokse ja nopeimmin maaliviivan ylittänyt koira oli voittaja. Koirien nopeuskisassa kolme koiraa juoksivat saman ajan: 5.1 sekuntia: Enna, Qira ja Femi. Heidän kesken otettiin yhteislähtönä uusinta, jonka Qira voitti ajalla 5.3 Ennan tullessa toiseksi ja Femin kolmanneksi. Oli myös naulan hakkaamiskisa ja renkaanheittokisa. Eniten kisoista sai palkintoja Marjatta Jääskeläinen korjaten niitä peräti kolme kappaletta.

Minulle jäi kuva, että kaikilla oli tosi mukavaa, vaikka meitä oli paljon eikä yksityisyydestä voinut olla puhettakaan.

Räyskälän motelli on mukava majapaikka maittavine ruokineen. Paikan erikoislaatu näkyy siinä, että paikka on purjelentäjien tukikohta. Kyllä niitä koneita nähtiinkin lentämässä. Lisäksi Sini uskaltautui itse myös lentämään purjeliitoa. Lenkkeilymaasto oli miellyttävää ja helppokulkuista ja Särkijärvi tarjosi miellyttävän vilvoituksen sekä koirille että ihmisille. Sade ei pahemmin häirinnyt ja lämpöä riitti eikä kuitenkaan ollut sietämättömän kuumaa.

Erityisesti ilahdutti mieltä, että patikan järjestäjät olivat keksineet ihan uudenlaisia kisoja iloksemme. Formulakisoissa saimme nauraa hersyvästi niille huvittaville puolille, joita kohtaamme joka päivä kun peesari yrittää peesata sokeaa. Tosin ihan eri näkökulmasta.

Muutama lenkkeilijä sai myös kuulla partioleiriläisten kauniin aterialle lähtölaulun, kun osuivat sinne heidän keskelleen läpikulkumatkalla. Varmaan nuoria ja lapsia ihmetytti tuo koirakoiden meno.

Koirankäyttäjien edustajana haluan vilpittömästi kiittää jälleen kerran peesareita lämminhenkisestä ja miellyttävästä patikasta. Lvi-Dahl, joka sponssasi meitä runsailla palkinnoilla, ansaitsee myös lämpimät kiitokset.

 Pia Salmela ja opas Uba, joka sai uida kyllikseen

 

ENNÄTYSTEN PEESARIPATIKKA 2002, NURMIJÄRVI
Istuin perjantaina 23.8. nojatuolissani huokailin hellettä. Se vaivasi ”Vanhaa Peesaria” melkoisesti. Muutaman tunnin kuluttua olisi nostettava takapuoli ja vääntäydyttävä 40 asteiseen autoon. Ajatus ei miellyttänyt minua. ”Vanhaa Peesaria”, suuremmin.
Klo 16.00 kuitenkin ”Vanha Peesari” tarttui punaiseen urheilukassiinsa, raapusti sen tulen palavaan autoonsa ja lähti ainakin kolmannen sadan kerran tarkastelemaan opaskoirien takapuolia Peesaripatikka 2002-tapahtumaan Nurmijärven Sääksjärvelle.
Autoradio kertoi ensimmäisestä ennätyksestä: 1917 ja 1939 on ollut yhtä lämmin elokuu kuin kuluva. Astuttuani autosta Nurmijärven seurakunnan leirikeskuksen kamaralle adjutantti Eija kertoi seuraavan ennätyksen: patikoijia oli lähes 50, joista koirakoita lähes 30 ja peesareita parikymmentä. Väkeä tupsahteli tiuhaan tahtia, ja komentaja Sarilla oli täysi työ ohjailla koirakoita majoitukseen adjutantti Eijan avustuksella.
Klo 19.00 keräännyttiin rantagrillille käskynjaolle. Sain peesattavakseni ystäväni Hannu Pullin Raisiosta. Jossain välissä käytiin iltapalalla ja saunomassa. Elokuun lempeässä pimeydessä, täysikuun roikkuessa järven yllä, keräännyttiin jälleen rannalle kuunsillan päähän illanistujaisiin. ”Vanha Peesari” kompuroi juurakkoisessa pimeydessä kohti nuotion valoa ja toivoi jopa opaskoiraa tuekseen.
Nuotion loimotuksessa alkoi selvitä taas uusi ennätys: ranta suorastaan pursuili olutta, siideriä, perunasalaattia, munavoita, piirakoita ja grillimakkaroita. Siitä alkoi aamupalojen, lounaiden, päivällisten välipalojen ja kahvihetkien valtava vyörytys.
En tiedä kauanko ihmiset yöllä mässäilivät. mutta ”Vanha Peesari” aloitti uutta ennätysten sarjaa: jaksoi valvoa kahtena iltana lähes puoleenyöhön.
Lauantaina aamupäivällä joukko harjoitteli iltapäivän koitosta varten pikkulenkeillä. ”Vanhalla Peesarilla” oli kädessään kartta, joka loisti sateenkaaren väreissä eri reittiehdotelmista. Minua huimasivat helle, ehdotetut kilometrit ja kuluneet niskanikamat Lounas oli syöty ja matka kohti luodetta ja Suomen saloja alkoi. Komentaja Sari oli arvellut minulle, että Hannu varmaankin kävelee 15 km:n lenkin. ”Vanha Peesari” tunsi helpotusta, kun Hannu sanoi olevansa ei himokävelijä – ja päädyttiin 10 km: iin. Kärrypolut pölisivät ja aurinko porotti, kun me Hannun kanssa tallusteltiin varovaisesti alkukilometrejä. Joukko koirakoita pyyhälsi ohitsemme adjutantti Eijan johdolla. Häipyvät salamana 15 km:n taipaleelle, kun me Hannun kanssa käännyttiin puomilta metsäautotielle. Nyt oltiin kolmistaan, Hannu, koira ja ”vanha Peesari”, suomalaisen erämaan ja karhujen armoilla. Harjua ylös ja harjua alas, tuolla puolen hakkuuaukio ja tuolla puolen mäntykangas ja helle. Jossain saloilla oli joku kota, joka piti löytää ”vanhan Peesarin” karttataidoilla. Käännyttiin sinne ja tänne, nieltiin metsäautoteitä ja pölyä ja hellettä. Usean epäuskon jälkeen vihdoinkin risteys, tienpätkä ja siunattu kota.
Tungettiin ensimmäisinä saapujina sisään hämäryyteen, grillitulen loimotukseen ja pirulliseen kuumuuteen. Siellä oli täydessä puuhassa kaksi kotatonttua paistamassa lettuja. Olivat komentaja Sarin ja adjutantti Eijan vanhemmat, jo ”vanhan Peesarin” tavoin ikäihmisiä. hatun nosto korkealle heidän suoritukselleen, rouva kotatonttu seisoi tuntitolkulla 40 asteen kuumuudessa, jotta me saisimme hotkia suihimme mainioita räiskäleitä.
Hannu päätti siirtyä autokyytiin ja ”Vanha Peesari” lyöttäytyi toiseen joukkoon osatakseen pois julman erämaan syleilystä. Tein useita virhe-ehdotuksia polkujen ja pitkospuiden viidakossa. Siitä huolimatta klo 17.00 saavuttiin järven, saunan ja kulttuurin pariin. ”Vanha Peesari” ui, oliko se nyt Suomen vai maailman suurimmassa lähteessä, ja taas oli yksi Peesari Patikka 2002 ennätys kasassa. Seurasi päivällistä, iltakahvia, iltapalaa ym. ym. Olikin jo aika siirtyä hivelevään eloyöhön rantaorgioihin. Sitä makkaran paljoutta ”Vanha Peesari” taas ihmetteli. klo 24.00 kaaduin sänkyyn ja vajosin peesarivanhuksen rauhattomaan, mutta niin terveelliseen yöuneen.
Aamulla kohtasin patikoinnista vaisuuntuneen koirakko- ja peesarijoukon. Alkoi ruokailukierre, ja ajatukseni siirtyivät vaimon ja koirani luo. Iltapäiväkahvilla luovutettiin opaskoirapatsas, kiitettiin sinne ja tänne. Eikä suotta, sillä komentaja Sari ja adjutantti Eija olivat järjestäneet loistavan patikan ja kotatontut paistoivat hienoja räiskäleitä. Kiitos!

Kirjoittaja: Vanha Peesari Heikki Saastamoinen

 

PEESARIPATIKKA TURUSSA 10.-12.8.2001
Opaskoiraväki koirineen ja peesareineen kokoontui Turun Ruissalossa 10.-12.8 noin kolmenkymmenen hengen voimin. Tähän päälle vielä koirien henget, joita oli likimain viisitoista. Kuten oli luvattu ja ennakolta järjestelty, sää oli juuri patikointia varten paras mahdollinen. Ei helteinen, ei kylmä, ei sateinen ja sopivan tuulinen, jotta se pyyhkii hien ja pitää vaatteet hiestä kuivina. Järjestäjinä olivat pääosin turkulaiset peesarit Leväsen Kalen johdolla. Kale joukkoineen oli hoitanut muonituksen ammattitaidollaan. Siitä mm Sarin maininta, että vaaka kotiin palattua oli näyttänyt huolestuttavia lukemia lähes viidentoista kilometrin patikoinninkin jälkeen.
Tulopäivän illansuu orientoiduttiin, majoituttiin, seurusteltiin, saunottiin ja kerättiin voimia lauantaipäivän koetuksia varten, lauantain aamutankkauksen jälkeen lähdettiin sitten liikkeelle jo hyvissä ajoin aamukasteen raikastamaan Ruissalon tammilehtoon. Reittivaihtoehtoja oli monenlaisia sekä vaikeusasteeltaan että pituudeltaan. Kuitenkin lounastankkauspaikalle Aarno Kasvin maille Kasvitieteellisen Puutarhan katveeseen johtivat molemmat aamupäivän reitit. Jo aamun tunteina joukko venyi aika moiseksi letkaksi, kun miltei kaikki valitsivat tuon vaikeamman ja pidemmän vaihtoehdon. Etujoukoista, joista en havainnut kuin vilahduksen lähtöhetkellä menivät menojaan, mutta jälkijoukoissa eteneminen kuitenkin oli leppoisaa ja etsivää. Milloin etsittiin polun päitä, milloin luontopolun informaatiotauluja. Löysinpä reitin varrelta ihanan parfyymin tuoksuisen tammenkin. No suunnistus ja kartanluku ei ollut ehkä meidän joukkomme vahvuuksia, mutta onneksi Eskoon luottaen ja yhdessä etsien aina perille ja polulle löysimme. Vähän jo nälkiintyneinä jäimme taas odottelemaan Eskoa ja Minna-Liisaa karttaohjeen mukaisen sillan ja lammen jälkeen. Siinä Pösö pyörähti ohimennen uimassa lummelammessa pähkäillessämme mistä ruokaa. Esko tuumaili joukkoomme saapuessaan, että ne ovat jo lähteneet. Olisikohan vanhoilla kokemuksilla jotain yhteyksiä? No lampien jälkeen asia selvisi. Muonittajat olivat paikoillaan ja hötkyjoukko menneet menojaan. Siksi puutarhan katveessa lienee ollut niin hiljaista ja rauhallista.
Iltapäivää jatkoivat suurin osa taaskin pitempää reittiä keräten tietoja opastetauluista. Patikoitsijoiden kesken oli myös tietovisa. Kysymyksiin löytyi vastaukset äsken mainituista opastetauluista, jos ei korvien välissä sattunut jo entuudestaan niitä olleen. Näin saivat mainetta ja kunniaa kokeilla myös vähän kömpelökinttuisemmat, mutta kilpailuhaluiset osallistujat. Kaikki aamulla matkaan lähteneet ehtivät perille hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. ehtivät jopa syödä, saunoa ja kokeilla Kalen valmistamilla saunavihdoilla kylpemistä.
Kun hämärä heitti varjojaan ja varsinainen rahvas oli jo vähän kylmissään, koitti autuus, kun peesarijoukko astui huoneen lämmöstä taas grillin ääreen ja Hannu viritteli haitariaan. Siinä se oli elokuinen syysilta saunapuhtaana, kylläisenä ja vähän raukeana koko ponnistuksen jälkeen lipittämässä siideriä tuo mainio koirakopla. Kilpailla pitää, ja pääasia pitää olla voittaminen. Nytkin sunnuntain aamiaisten ja pikkulämmittelylenkkien jälkeen oli ankara koirien ylämäkitoto. Se oli kivaa, kun ei itse tarvinnut juosta. Huutaa vain ja hoputtaa, että koira menisi tai tulisi maaliin mahdollisimman nopeasti.
Tällaisesta kilpailusta minä pidän ja minä kuitenkin niittäisin mainetta ja kunniaa. Tosin me turkulaiset emme tällä kerralla kehdanneet menestyä. Kinna on jo sen verran vanha ja arvokas ettei moiseen menoon viitsinyt panna parastaan ja Pösö ei keksinyt, mihin käyttäisi tuon nopeammasta menosta voittamansa viitisen sekuntia, joten voittajat olivat ulkomailta. Tosi kivat patikat päättyivät sunnuntain puoleen päivään lounaaseen palkintojen jakoon ja arpajaisiin. Viimemainitussa minäkin menestyin tietysti rahalla ja hyvällä onnella saaden voitoksi Peugeot -merkkisen kypärän ja tämän kirjoitusvelvoitteen.
Kirjoittaja: Markku Vuorinen

” PEESARIPATIKKA 2000″ RAUTAVAARA

Vuosituhannen ensimmäinen patikka, joka oli sarjassaan jo 7., on jälleen marssittu. ”Patikka 2000 ” pidettiin 11.-13.8. Rautavaaralla, Pohjois-Savossa aivan Kainuun ja Pohjois-Karjalan tuntumassa. Tapahtumapaikkana toimi vaarojen kupeessa ja järven ympäröimänä ympärivuotisesti toimiva erähenkinen luontomatkailukeskus Metsäkartano. Majapaikkamme sijaitsi päärakennuksesta n. 1.5 km:n päässä olevassa 40-50 lukujen vaihteessa rakennetussa Metsäkämpässä. Rakennus oli erittäin tunnelmallinen, entisöity savottakämppä, jonka pihapiiriä komisti aito savottasauna ja leppoisa nuotiopaikka. Sopivasti löytyi pihalta tilaa myös muutamalle telttailijalle, joille uni maistui paremmin ulkosalla kuin yhteismajoituksessa ja jäihän pihaan vielä tilaa niin koirien kuin muidenkin patikkalaisten kuljeskeluun.
Osanottajia patikassa oli yhteensä 29 eli 16 koirakkoa ja 13 peesaria. Päävastuun tapahtuman järjestelyistä kantoi monelle tuttu ”Urkki” alias Urho Kainulainen. Täytyy jo tässä vaiheessa kiittää häntä erittäin hyvin ja huolella, ajan kanssa suunnitellusta patikasta.
Eipä voisi patikka enää hienommin alkaa, sillä vastaanottokomiteaa täydensi Ylen aamuteeveen kuvaaja ja toimittaja, jotka olivat tulleet tekemään juttua opaskoirista. Melko tarkkaan samaan aikaan perjantaina iltapäivällä saapuivatkin lähes kaikki osanottajat, joten kuvattavaa kyllä riitti koirien ja patikkalaisten toisiansa morjestaessa.

Alkuhässäkän jälkeen illan ohjelma pyörähti käyntiin ja virittäytyminen seuraavan päivän vaellukseen alkoi. Ensimmäiseksi 1,5 km:n alkuverryttely upeaan hirsiseen päärakennukseen, jossa lauantain lounasta lukuun ottamatta ruokailimme. Leppoisasti kuluikin sen jälkeen ilta kuulumisia vaihtaessa. Totta kai testattiin myös savottasauna, josta kuulemma seutukunnan parhaimpia löylyjä lyödään ja täytyy myöntää etteivät puheet ihan humpuukia olekaan. Eikä ollut Jaakkokaan niin kylmää kiveä vielä järveen heittänyt, etteikö olisi innokkaita uimareita löytynyt. Tulipa siinä peesarikokouskin pidettyä ja uudet jutut tulevaisuudeksikin sovittua. Mikäpä olisi ollut tunnelmallisempi tapa ottaa yön pimeys, ja hieman jo viileähkö yön kosteus vastaan kuin nuotion äärellä istuen. Saattoipa joku tarinankertoja ehtiä myös aamusarastuksen melkein näkemään, vaikka ei sitä olisi kenestäkään seuraavana päivänä uskonut.

Eipä paljon ”unihiekat” tai muut ”roskat” aamulla silmissä haitanneet, sillä niin lupaavalta ja hienolta aamun sää patikointia varten näytti. Matkareppua eivät paljon sade- ja vaihtovaatteet täyttäneet, ennemminkin vesipulloille tai muille juomisille reppu teki tiukkaa. Kunnon aamutankkauksen jälkeen, nuorekkaana ja reippaana, entisenä partiolaisena, klo 10 puhalsi Urkki pilliinsä ja kolkutteli vuoden 1948 partiolaissauvaansa lauantain n. 13 km:n patikkamme alkajaisiksi. Ja sitten sitä mentiin. Alkuasfalttien jälkeen vaihtui maasto soratien taivaltamiseksi, josta pääsimmekin sitten hieman kosteammalle, sammaliselle metsäosuudelle. Sopivasti maastojen vaihtuessa oli onneksi myös taukopaikat sijoittuneet. Suo-osuus sujui reippaasti pitkospuita pitkin kuivalle kangasmetsäosuudelle polkua pitkin taivaltamaan. Puolivälin lounaan jälkeen oli siis jo monenlaista maastoa jalan alla tunnettu. Onneksi pahin hyttysaika oli jo ohitettu, sillä hikiset patikkalaiset olisivat olleet niille todellista herkkua. Harmitti kun ei tullut marjanpoimuria matkaan, sillä mustikoita olisi kyllä riittänyt. Toivottavasti jokainen sai kuitenkin ainakin kourallisen tuoreita mustikoita maistiaisiksi. Lopputaival olikin sitten taas helpompikulkuista sora- ja asfalttitietä, mutta siinä auringonpaisteessa kyllä tippuivat viimeisetkin hikipisarat, jos niitä vielä jäljellä oli.

Ensimmäisten patikkalaisten osuus päättyi jo klo 14.30 aikoihin, eikä siitä kauan kestänyt, kun loputkin olivat osuutensa taivaltaneet. Eipä muuta kuin sauna tupruttamaan ja pesuvedet lämpiämään. Virkistävän uinnin jälkeen ei voinut oloaan kyllä ruhtinaallisemmaksi tuntea. Eikä oikeastaan ylpeämmäksikään, ainakaan minä, joka ei monta kertaa eläessään ole edes 5 km:ä kävellyt. Eikä edes jaloissa tuntunut yhtään…. ainakaan vielä.

Lauantai-illan ohjelma oli yhtä ”juhlaa”. Alkajaisiksi pidettiin arpajaiset, jossa upeimmat palkinnot olivat Urkin kädessä menneen talven ja kevään aikana valmistuneet Patikka 2000 logoin varustetut puutyöt. Kaikki 200 arpaa tuli myydyksi. Kaikki eivät saaneet ”kuksia”, mutta voiveitsi jokaiselle kyllä löytyi. Olisipa joskus kiva nähdä Herttuaisen Juha voittamansa villasukat jaloissaan, kynsikkäät kädessään, ruoanlaiton ohessa, paistinlasta kädessään, talouspaperiteline vierellänsä Suomen lentokenttien historiaa lukemassa. Sitten olikin jo aika laulaa ja kohottaa malja lokakuun lopussa 70 vuotta täyttävälle Urkille. ONNEA URKKI! Illan musiikista vastasi Rautavaaran oma hanuristi Jarmo Hartikainen. Lattialankut tömisten vaihteli musiikki jenkasta ja polkasta aina intohimoiseen taivutustangoon. Onni oli myös soittajalla matkassa, kun koirankäyttäjä, tuolt Turuun puolest Hannu, osasi myös hanuria soittaa, niin pääsi hän itsekin välillä tanssimaan.

Sunnuntaipäivä alkoi yhtä upeasti kuin lauantaikin. Aamupalakävelyjen jälkeen oli patikoinnin aika. Matka oli onneksi edellisestä päivästä lyhentynyt noin 10 km:ä, joten käveltäväksi jäi vain reippaan 3 km:n pituinen pururata. Sitten olikin lopputohinoiden aika. Teltat ja tavarat kasaan ja paikat siisteiksi. Loppupuheenvuorot käytiin ruokailun jälkeen ennen kotiinlähtöä. Kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä viikonlopun tapahtumasta, ja kotimatkalle lähdettiin ehkä hieman väsyneenä, mutta onnellisena. Kukin päättäköön itse mikä patikassa oli parasta, oliko se liikunnallinen anti niin kävelyjen, uinnin kuin tanssin myötä vai mukava sosiaalinen tapahtuma tai näiden yhdistelmä. Toiseksi parasta kuitenkin meille kaikille varmaan oli, Urkille kiitos, hyvin järjestetty ja onnistunut patikka. Sen verran kuitenkin täytyy jossitella, että jos vain olisi ollut portaat laiturilta järveen, niin uimaan meno tai ainakin poistulo olisi ollut huomattavasti helpompaa.
Kiitokset kaikille patikkalaisille mukavasta viikonlopusta, hyvää syksynjatkoa ja toivottavasti tapaamisiin.

Kirjoittaja: Sari Lehtonen (sekoitus avustajaa ja peesariharjoittelijaa).

VEHKALAHTI, ROTIKKO 13.-15.8.1999
Perinteeksi muodostunut peesaripatikka pidettiin kuudennen kerran, tällä kertaa Vehkalahden Rotikossa. Viikonloppu alkoi yhteiskahvilla perjantai-iltana kuuden aikoihin. Väkeä oli kokoontunut pitkin iltapäivää ja hännänhuippuna taisimme olla me, Sari ja Eija. Löysimme perille hyvien ajo-ohjeiden avulla. Onneksi niissä luki myös… kyllä se siellä on, usko saa horjua, mutta ei loppua. Muuten olisi voinut tulla uskonpuute, sillä sen verran korpeen olimme matkalla. Perillä meitä vastaan tuli Röllejä?? Lähempi tarkastelu ja tervetulotoivotukset paljastivat siinä olevan Eeron, Eskon ja Heikin… siis peesareita. Ne vallan mainiot, Merjan huovuttamat peesarihatut päässään ja Eskolla jopa hattuun sopiva liivi. Kahvin ja majoittumisen jälkeen olikin vuorossa sauna. Ensin menivät tietenkin naiset. Taioimme löylynhengen esille miehiä varten. Vieläkin lie ihmettelevät kuinka oli niin hyvät löylyt. Loppu ilta menikin seurustelun ja iloisen yhdessäolon siivittämänä.
Lauantai-aamu sarasti aurinkoisen raikkaana. Merja ja Miia olivat loihtineet meille herkullista aamupalaa. Ennen kymmentä olivat jo miltei kaikki reput selässä valmiina lähtöön taipaleelle. Koko lenkki oli kymmenen kilometriä, mutta se oli suunniteltu niin, että siitä sai myös kahdeksan ja viiden kilometrin lenkin. Maasto oli mukavan vaihtelevaa, josta koirat selviytyivät hyvin. Tarmo oli pystyttänyt puolimatkan krouvin viiden kilometrin kohdalle. Voi kuinka hyvältä kahvi ja eväs maistuivatkaan luonnon helmassa. Kun tarpeellinen tankkaus oli suoritettu, oli edessä vielä lenkin kohokohta nousu’ Mount Everestille. No ei nyt ihan, mutta maisemat olivat varmasti yhtä mahtavat. Hikipisarat, jotka vuodatimme kavutessamme Iso Sikovuorelle, olivat pieni hinta vilvoittavasta tuulesta ja näköalasta. Viidentoista kilometrin päässä oleva Haminanlahti avautui edessämme auringossa kylpien.
Uskomatonta, kuinka niinkin jokapäiväinen asia kuin ruokahetki kruunaa päivän ulkoilun jälkeen. Lihakeittoa kera Ilkan ja Merjan patikalta keräämien kantarellien, nami nami. Täydelliselle päivälle pisteenä iin päälle sauna. Niin luulin, mutta kyllä piste iihin tuli, kun illan esiintyjät astuivat estradille. Pihamaalla ilta-auringossa Petra lauloi nostalgisia tuttuja kappaleita Simon säestäessä kitaralla. Kaunista! Kiitos heille. Illan viilennyttyä siirryimme tupaan, jossa musisointi jatkui ihanilla yhteislauluilla. Iltaan kuuluivat vielä arpajaiset, johon Sari myi hyvällä menestyksellä arpoja. Liekö syynä voiton vilauttaminen povesta? Hmmm… tiedä sitten. Arvonnassa onnetar suosi Kimmoa. Oli hyvä, että nauruhermoja tuli perjantai-iltana harjoitettua, sillä tänä iltana niitä oikein kunnolla tarvittiinkin. Taisi siinä ilta vierähtää seuraavan päivän puolelle, ennen kuin oli kaikki laulut laulettu ja jokunen valssikin tanssittu.

Sunnuntai-aamu ja ihana auringon paiste. Pihalla istuu liuta innokkaita peesareita nenät vastakkain ämpäri ja pesuvati keskellä. Mitä kummaa siellä tapahtuu, uusi seuraleikkikö? Ei, vaan aamuvirkut peesarit perunateatterissa. Aamupala ja viiden kilometrin patikalle. Kohde oli edelleen Iso Sikovuori, mutta nyt eri reittiä kulkien. Aikamme istuttuamme kallioilla paluu takaisin Rotikkoon ja lihapatojen ääreen. Turha lie mainita, että hyvää oli ja hyvin maistui. Ruokailun jälkeen jokainen alkoi pikkuhiljaa purkaa leiriään ja suunnistaa kotia kohti. Porukalla esitimme Eerolle ja Merjalle kiitokset jo paikan päällä. Kuitenkin haluan vielä kerran esittää lämpimät kiitokset mukavasta patikasta ja hyvästä huolenpidosta. Ilmojen haltijan kanssakin olitte tehneet aurinkoisen sopimuksen. Oli ilo olla mukana. Kiitos!

Kirjoittaja: peesariharjoittelija Eija Paasu

 

PEESARIPATIKKA TAMMELA 1998
Tämän vuoden peesarien patikka järjestettiin 5-vuotisjuhlavaelluksena Tammelan Liesjärven kansallispuiston ja Liesjärven kylän maisemissa 14.-16. elokuuta. Patikan pääjärjestäjänä toimi peesari Pentti Lehtinen apunaan Ilkka Teinilä ja Sari Marttila. Valmistelutyöt oli tehty huolella. Karttoja oli tutkittu tarkasti ja maastoon käyty tutustumassa ennakkoon.
Majapaikaksi oli valittu Tammelan Metsäopiston hallinnassa oleva valtion omistama Herttuan Honkapirtti, joka sijaitsee kauniin honkametsän keskellä. Honkapirtin avotakalla varustettu yhteinen kokoontumistila oli tilava ja kalustus tukevaa tekoa. Majoitushuoneiden sisustus kerrossänkyineen oli sopiva leirimajailuun. Avara piha ja läheinen metsä tekivät koirien jaloittelun helpoksi. Rantasauna sijaitsi aivan virkistävän veden äärellä. Leiriläisille oli lähetetty osallistujaluettelo ja tarkka leiriohjelma hyvissä ajoin. Peesarien patikat ovat olleet alusta saakka hyvin suosittuja tapahtumia ja nytkin leiripaikat olivat täyttyneet jo toukokuussa.
Patikkaan oli ilmoittautunut 19 opaskoirakkoa, yhdeksän peesaria ja kaksi ihmisopasta, mutta koirakoille oli tullut harmillisia viime hetken peruuntumisia. Leiri alkoi perjantai-iltana majoittumisineen ja saunomisineen. Pitkä ja mutkikas, Pentin peesarikylteillä viitoittama hiekkatie johti pääteiltä leiripaikalle, ja viimeisetkin leiriläiset löysivät perille seuraavana aamuna varsinaiselle patikalle lähdön aikaan. Odotellessamme pihalla viime hetken tulijoita valmensimme lihaksiamme patikkakuntoon kevyellä venyttelyjumpalla. Matkaan pääsimme lähtemään hiukan aikataulusta myöhässä, olimmehan Hämeessä.
Aloitimme patikan varovaisesti autokyydillä. Ajoimme kakkostien varrella olevalle Liesjärven kansallispuiston parkkipaikalle, josta ensimmäisen päivän vaelluksen oli määrä alkaa. Ryhdikkäänä jonona lähdimme, peesarit ja 13 opaskoirakkoa, taivaltamaan vasenta tiensyrjää seuraten kohti Kyynärharjua, Korteniemen metsänvartijatilaa ja Ahonnokan luontopolkua. Liesjärven luonto oli todella upeaa. Kävelimme parin sadan vuoden ikäisessä mäntymetsässä. Peesarit lukivat meille metsätietoutta luontopolun opastetauluista. Yritimme tunnistaa heleää linnun ääntä. Arviot laulajan laadusta olivat tintti, kottarainen tai käpylintu, mutta näköhavainnon puuttuessa arvoitus ei selvinnyt. Maasto nousi ja laski, oli kivikkoa ja juurakoita, pitkospuita ja vettä kahden puolen harjua. Harhauduimme suunnitellulta reitiltä ja yritimme oikoa poiketen välillä kyntöpellon laidalle. Polut eivät vastanneetkaan karttaan merkittyjä kävelyreittejä ja tiedustelijapeesarit lähtivät pusikkoon tutkimaan etenemisen mahdollisuuksia. Kartanlukijapeesareiden neuvottelussa todettiin, että polut sittenkin olivat paikallaan, mutta me itse, polun tallojat, olimme sivussa.
Matka hieman mutkistui ja hermorakenteemme lujuutta ja paineensietokykyämme koulittiin. Nälkä tuli, kun evästaukopaikalle menoon kului suunniteltua enemmän aikaa. Opimme senkin, että taukopaikalle ei kannata tulla viimeisenä, jos aikoo olla varma eväsosuudestaan. Aika kului patikalla nopeasti ja jouduimme turvautumaan autokyytiin ehtiäksemme Honkapirtille päiväaterialle.
Lounaan jälkeen ohjelmassa luki Yllätys. Meidän oli määrä mennä pihalle ilman koiria. Arvelimme edessä olevan jonkinlaisen rentoutus- tai venyttelyhetken, mutta sieltä metsätieltä se yllätys kopsuttelikin: 14vuotias Busteri. Se oli 144cm korkuinen, vankkarakenteinen ja rauhallinen risteytysponi, jonka selässä saimme kokeilla ratsastusta. Kypärä puettiin ratsastajan päähän ja onnistuimme vuorollamme nousemaan aivan itse Busterin selkään ilman keittiöjakkaraa. Meissä opaskoirankäyttäjissä ja peesareissakin taitaa piillä lahjakkuutta myös hevosurheiluun.
Entinen hevospelkuri Eskokin uskaltautui ponin selkään ja uhosi alkavansa vikeltää eli voimistella hevosen selässä, mutta peesarihattua heiluttaessaan hän näytti paremminkin rodeoratsastajalta. Ratsastuksen ja peesarikokouksen jälkeen alkoivat saunat. Valikoidun joukon urheita soutajakonkareita kerrottiin tehneen venematkan vastarannalla sijaitsevaan Keppana-kellariin. Illalla nautimme kahvia ja muita juomia ja paistoimme makkaraa. Seppo soitti haitaria, Eila lauloi ja me muut osallistuimme kykymme mukaan moniäänisesti. Tuolit alkoivat kolista ja valssisävelet kutsuivat tanssiin. Arpajaiset kuuluivat tietenkin ohjelmaan. Peesarikassa karttui ja pullopalkinnon voittanut sai ystäviä. Loppuillasta paranneltiin maailmaa pienryhmäkeskusteluissa ja puolilta öin talossa oli jo hiljaista,
Toinen vaelluspäivä valkeni pilvisenä. Lähdimme patikoimaan suoraan pihasta täsmällisesti aikataulun mukaisesti. Kävelyreitti oli edellistä päivää helpompi, pääasiassa hiekkatietä ja vain lyhyen matkaa polkua. Taukopaikka nuotioineen tuli vastaan ajallaan. Sade alkoi voimistua pienestä ripeksinnästä kunnon pisaroiksi. Osa joukosta päätti palata suoraan majapaikkaan, seitsemän sadetta uhmaavan koirakon ja seitsemän peesarin jatkaessa eteenpäin. Koirat kulkivat suoralinjaisesti pitkin tiensyrjää. Taavi totesi, että yksikään koira ei merkannut vasemmalle kääntyvää tienhaaraa. Hiukan myöhemmin peesarien karttatutkiskelun jälkeen teimme täyskäännöksen ja hetken päästä käännyimme oikealle. Olisi koirien kannattanut se tie merkata. Tulimme sateen ja kastumisen takia lyhennetyltä vaellukseltamme hyväkuntoisina ja tyytyväisinä jo ennen lounasaikaa takaisin. Aikaa jäi pakkaamiseen ja vaatteiden vaihtoon. Ruoka maistui. Raija piti opaskoirakoiden puolesta ytimekkään kiitospuheen peesareille ja Esko kiitteli patikan järjestäjiä, erityisesti Penttiä. Päätöskahvin aikana mietimme myös rakentavia ajatuksia tulevista patikoista. Tähän paikkaan, Tammelan Liesjärveen, olimme erittäin tyytyväisiä. Hyviä reittejä sieltä löytyisi useampaankin patikkaan. Itse opin sen, että vesipullo ja pikkuevästä on syytä aina ottaa reppuun pienellekin patikalle. Uusia osallistujia toivottiin mukaan. Aiemmista vuosista on selvää, että patikalle kannattaa ilmoittautua ajoissa. Lämpimät kiitokset Pentille ja muille peesareille! Pentin vaatimaton arvio leiristä oli, että se oli onnistunut: kukaan ei loukkaantunut ja mitään ei särjetty. Niinhän se oli, mutta oli meillä kaikilla muutenkin niin mukavaa!
Kirjoittaja: Anja Niiranen